JEANNE D’ARC (1961)

Jeanne d’Arcin tarina saa jälleen uutta syvyyttä Bressonin hienovaraisissa käsissä. Cannesin elokuvajuhlilla kahdesti palkittu teos hyödyntää amatöörinäyttelijöitä kuvatessaan Jeannen heltiämätöntä vainoa lähes dokumentin autenttisuudella. Avaimenreiästä tirkistelevien vartijoiden silmissä kiteytyy toksinen miehinen katse.

***

Kristuksen elämää kenties lukuun ottamatta mitään toista aihetta ei ole filmattu niin usein kuin Jeanne d’Arcin tarinaa. Ensimmäinen elokuva, ranskalaisen Georges Hatotin tekemä, on peräisin jo vuodelta 1898. Sen jälkeen lukuisat tunnetut ohjaajat, mm. Cecil B. DeMille, Carl Th. Dreyer, Victor Fleming, Roberto Rossellini ja Otto Preminger ovat antaneet aiheesta omat muunnelmansa, asteikon ulottuessa Dreyerin ankarasta ja koskettavasta meditaatiosta Hollywoodin värikkäisiin tähtikylkiäisiin. Kaiken tämän jälkeen Bresson otti melkoisen riskin tarttuessaan jälleen kerran aiheeseen. Mutta kaikesta huolimatta hän onnistui luomaan täysin omaperäisen ja persoonallisen elokuvan, joka vielä on kenties autenttisin Jeannen muotokuva, mitä elokuva on pystynyt tarjoamaan.

Nämä omaperäisyyden ja autenttisuuden ainekset liittyvät tietysti läheisesti toisiinsa. Elokuva perustuu tiukasti niille historiallisille asiakirjoille, jotka ovat olemassa Jeannen oikeudenkäynnistä ja 25 vuotta myöhemmästä puhdistusoikeudenkäynnistä. Elokuvan ankaruus ja yksinkertaisuus, kuten myös nyt jo Bressonin tavaramerkiksi tullut ei-ammattilaisten näyttelijöiden käyttö, saavat sen näyttämään miltei dokumentilta.

Kaikki tuntevat Jeannen tarinan, joten mistään sovinnaisesta jännityksestä ei ole kysymys. Elokuva alkaa puhdistusanomuksesta 25 vuotta Jeannen kuoleman jälkeen. Kuulustelut viedään läpi nopeasti. Englantilaiset kehottavat jatkuvasti piispa Cauchonia kiirehtimään ja lopettamaan oikeudenkäynnin lyhyeen. Toisen kuulustelun jälkeen Warwick sanoo englanniksi, ”älkää unohtako, hänet on poltettava”, ja yksi tuomareista toistaa lausunnon ranskaksi. Viimeisessä jaksossa kamera seuraa Jeannen paljaita jalkoja hänen kulkiessaan roviolle. Läpi elokuvan toistuvat kuvat Jeannen jaloista raskaissa kengissä ja kahleissa, jotka tekevät kävelemisen vaikeaksi, ja vasta lopussa hän on niistä vapaa käydessään kuolemaansa.

Jeannen tarinan todellisuuden tuntu syntyy myös siitä, että Bresson tahallaan välttää kaikkea, mikä muistuttaa historiallista tyyliä ja historiallisia yksityiskohtia esim. puvuissa, jotka ovat epämääräiseltä ajalta ja pappien ja munkkien puvut samat kuin nykyään. Kaikki tämä antaa katsojalle tilaa keskittyä Jeannen sanoihin ja kuulla ne samoin kuten Jeanne kuulee äänensä, ja nähdä niiden merkitys nykyajalle. Ne eivät ole sidottuja tiettyyn aikaan, niiden merkitys on ajaton. Bresson oli varmasti oikeassa kiinnittäessään niin suurta huomiota Jeannen sanoihin ja rakentaessaan koko elokuvansa niiden ympärille, kysymysten ja vastausten rytmiin: ”Yritin saada tekstin rytmin esiin partituurin tavoin.” (Bresson)

Bressonin Jeanne d’Arc on tahallisen moniselitteinen, tulkinnoille avoin elokuva. Se voidaan nähdä kunnianosoituksena vastarinnalle miehitetyssä maassa, mikä oli jo elokuvan Kuolemantuomittu on karannut teema. Tai se voidaan nähdä ”tutkielmana oikeudentuntoisen ihmisen tukahdutetusta vapaudessa, mikä on erityisen moderni ja ’eksistentiaalinen’ teema, kuten myös tutkielmana pyhyyden todistajasta” (Jean d’Yvoire). Tai se voidaan nähdä syytöksenä maailmaa kohtaan, myös meidän aikamme maailmaa kohtaan, joka Shawn sanoin ei ole vielä valmis ottamaan vastaan pyhimyksiään tai niitä, joilla on rohkeutta kuunnella ääniä. Elokuva voitaisiin myös nähdä syytöksenä kirkkoa kohtaan, joka niin usein on ollut halukas liittoutumaan maallisten vallanpitäjien kanssa suojellakseen omia aineellisia etujaan, ja on toistuvasti vaientanut, kironnut tai polttanut profeettansa ja uudistajansa, kun nämä ovat yrittäneet muistuttaa sen varsinaisesta tehtävästä. Ja viimein se voidaan nähdä kertomuksena siitä ”kuinka Jumalaa miellytti toimia yksinkertaisen tytön välityksellä” ja tuon tytön tahdosta olla uskollinen tehtävälleen.