NAURAVA PAHOLAINEN (1966)

”Älä osta leipää, osta dynamiittia!” Palkkasoturi Yhdysvalloista soluttautuu sissiliikkeeseen 1900-luvun alun Meksikossa. Vastarintaekspertti Franco Solinas (Taistelu Algeriasta) käsikirjoitti 1960-luvun poliittisen westernin lähtölaukauksen. Säälimättömän klassikon ihailijoita olivat Pasolini ja Fassbinder, joka omisti esikoiselokuvansa Nauravan paholaisen antisankareille.

***

Rosvopäällikkö El Chuncho (Gian Maria Volonté) toimittaa 1900-luvun alun Meksikossa aseita kapinaliikkeelle. Yhdysvaltalainen Bill Tate (Lou Castel) liittyy junaryöstön yhteydessä El Chunchon sotaisaan joukkioon ja ystävystyy tämän kanssa. Motiivit valkenevat matkalla salaperäisen kenraalin päämajaan.

Damiano Damianin Naurava paholainen on vakiinnuttanut asemansa italowesternin keskeisenä teoksena ja suunnannäyttäjänä, vaikka ohjaaja ei halunnut elokuvalleen tällaista statusta. Damiani suhtautui kaikkiin teoksiinsa mieluummin itsenäisinä tarinoina tai tosielämän jännitteiden heijastumina kuin jonkin genren edustajina. Palkittu ja festivaalikelpoinen laatuelokuvien tekijä ei varmasti kaivannut spagettiwesterneihin liitettyä kioskiviihteen leimaa.

Totta on, että elokuvan pointti ei ole cowboy-mytologian jatkaminen tai uudistaminen. Naurava paholainen on silti kiistatta syntynyt Sergio Leonen suositun Vain muutaman dollarin tähden -lännenseikkailun imussa. Molemmat elokuvat seuraavat kylmäverisesti sooloilevan palkkasoturihahmon soluttautumista väkivaltaisten lainsuojattomien joukkoon, eikä toteutuksessa ole kaihdettu yhtymäkohtia. Damianin näyttelijäkaartissa nähdään liuta Leonen elokuvasta tuttuja kasvoja maanisesti nauravasta Gian-Maria Volontésta eksentriseen Klaus Kinskiin. Ennio Morricone on suosittuna genrenimenä palkattu työstämään musiikkia, jonka pääsäveltäjä on Luis Enriquez Bacalov. Yhteydet italowesternin kärkiteokseen lienevät auttaneet rahoituksen ja levityksen järjestymistä, ja niitä on toisinaan paisuteltu, kuten ruotsalaisessa nimessä För några smutsiga dollar (”Vain muutaman likaisen dollarin tähden”). Trendin myötäileminen on kuitenkin lopulta pintatason kuvio. Teoksen tyyli on toisenlainen, ja sen syvempää profiilia voi pitää varsin tinkimättömänä.

Naurava paholainen on epookin rakentelussaan huolellista työtä, mutta kyse ei ole vain historiasta vaan 1960-lukulaisista arvomaailman kuohuista ja pysyvästi avoimista kysymyksistä. Antikolonialisti Frantz Fanonin yhteiskuntafilosofiasta ammentava elokuva tuntuu johdattavan militanttiin moraaliin, jossa humanismi ja sääli täytyy tarvittaessa sysätä syrjään. Kolmanteen maailmaan kohdistuva imperialismi vaikuttaa rikkaiden ja köyhien taistelun taustalla. Mustavalkoisen propagandan tai vallankumouksen romantisoinnin sijaan Naurava paholainen korostaa ristiriitoja, antisankaruutta ja paremman maailman kipeää hintaa. Sorto ja köyhyys eivät ylevöitä sorrettuja paremmiksi ihmisiksi. Illuusiottomuudesta huolimatta seikkailun vire pysyy kansanomaisena ja eloisana.

Käsikirjoitustiimin tunnettu nimi on vastarinta-aiheiden spesialisti Franco Solinas (1927–1982). Hänet huomioitiin Oscar-ehdokkuudella Taistelu Algeriasta -elokuvasta, joka on vuosikymmenten ajan kiinnostanut sekä radikaaliryhmiä että heidän vastustajiaan: USA:ssa niin Mustat pantterit -järjestö kuin Pentagon ovat käyttäneet teosta oppimateriaalina. Solinas edellytti hyvältä poliittiselta elokuvalta osuvaa yhteiskunta-analyysiä ja mahdollisimman ison kohdeyleisön tavoittelua, jotta viestillä olisi vaikutusta. Käsikirjoittaja sai esimakua lännenelokuvan potentiaalista hahmoteltuaan nyky-Italiaan sijoittuneen takaa-ajon ja korruption tarinan, jonka pohjalta muokattiin suosittu Sergio Solliman western Luodin laki. Nauravan paholaisen jälkeen Solinasin lännenura jatkui Sergio Corbuccin rennommassa Ammattitappajassa ja Giulio Petronin kärjistetyn tylyssä Tepepassa.

Nauravan paholaisen yhteiskunnallisista vaikutuksista ei ole tarkkaa tietoa, mutta kulttuurinen impakti oli merkittävä. Yleisömenestys johti italowesternin vallankumousaiheisen alalajin nousuun (sekä muutamiin Hollywood-variantteihin) ja debattiin lännenelokuvan poliittisista mahdollisuuksista. Kannattajiin kuuluivat Pier Paolo Pasolini ja Rainer Werner Fassbinder, joka omisti Rakkaus kylmempi kuolemaa -esikoiselokuvansa Damianin antisankareille.

Kun MTV esitti Nauravan paholaisen 25. heinäkuuta 1988, valtakunnan verkossa ei ollut vielä nähty ainuttakaan Sergio Leonen elokuvaa. Damianin teosta voi perustellusti pitää ensimmäisenä Suomen television esittämänä italowesterninä. Se saattaa olla palkintoja kaihtaneen lajin ainoa teos, joka on koskaan kilpaillut suurella kansainvälisellä festivaalilla. Naurava paholainen edusti Italiaa Moskovan elokuvajuhlien virallisessa ohjelmistossa heinäkuussa 1967.

– Lauri Lehtinen 16.7.2022