KUISKAUKSIA JA HUUTOJA (1972)

Huikeiden naisnäyttelijöiden kvartetti kannattelee tätä taidokkaasti luotua tšehovilaista kamaridraamaa. Kolmesta sisaresta yksi tekee kuolemaa, mikä pakottaa kaikki pohtimaan omaa suhtautumistaan ihmisyyteen, ahdistukseen ja Jumalaan. Bergmanin loistavan kokonaisuuden visuaalisesta herkkyydestä vastaa työstään Oscarilla palkittu kuvaaja Sven Nykvist.

***

Bergman on kertonut, että Kuiskauksia ja huutoja sai alkunsa kuvasta, visiosta, jota hän kantoi mukanaan muutamia vuosia, ennen kuin edes ryhtyi tekemään käsikirjoitusta: “Se oli kuva suuresta punaisesta huoneesta, jossa kolme valkopukuista naista puhui kuiskaten keskenään. En tiennyt miksi he tekivät niin ja yritin saada selville mitä he sanoivat toisilleen, mutta en onnistunut. Tämä kuva palasi mieleeni yhä uudelleen ja uudelleen.” Tähän liittyy käsitys, joka Bergmanilla oli sielusta pikkupoikana: suuri hirviö vailla kasvoja, jonka sisäpuoli avautuessaan näytti punaiselta ja kalvomaiselta.

Kuiskauksissa ja huudoissa tietyt tunteet ja aistimukset sulautuvat yhteen: turhautuminen, yksinäisyys, pettymys, uskon ja fyysisen yhteisyyden kaipuu. Hiljaisuuden sisarusten lailla Kuiskausten ja huutojen kolme sisarta näyttävät olevan osa yhtä ja samaa sielua; Bergman on tunnustanut, että kukin heistä herättää henkiin yhden puolen hänen äitinsä persoonallisuudesta. Samalla kun pitkään sairastanut Agnes käy kuolinkamppailuaan, seurataan muiden sisarten henkistä kuolinkamppailua, miten he paljastavat kylmyytensä, tyhjyytensä ja perustavanlaatuisen itsekkyytensä.

Henkilöt voisi nimetä pelkistettyjen ominaisuuksiensa olennoitumiksi. Agnes on Kärsimys, Usko, Armo. Karin on Kylmyys, Viha, Kivettymä. Maria on Oikullisuus, Aistillisuus, Kevytmielisyys, Lapsekas Julmuus. Palvelijatar Anna on puolestaan Hyvyys, Äidillisyys, Lämpö, Luottamus. Kuiskauksia ja huutoja on elokuvamusiikkia näiden naisten kasvoista ja käsistä, kosketuksista ja kosketusten kavahtamisesta. Naisilla on muistonsa tai kuvitelmansa, jotka rajataan tummanpunaisen värin, kuiskaavien äänien ja muistelijan/kuvittelijan lähikuvan avulla. Tietoisuus elämän lyhyydestä, siitä mitä ihminen on elinaikanaan tehnyt ja mitä hänestä jää jäljelle – tästä on jälleen kysymys ensimmäisistä kuvista lähtien, joissa Bergman näyttää tikittäviä kelloja, aamunkoiton usvaisia näkymiä ja Harriet Anderssonin, joka kirjoittaa päiväkirjaansa: “On varhainen maanantaiaamu ja minulla on tuskia”. Lopussa jäljellä on Anna ja Agnesin päiväkirja, josta Anna lukee kuvauksen emäntänsä elämän kauneimmista hetkistä.

Kuvitelmat ja muistot edustavat kokijoitaan, kärjistävät heidän johtavia ominaisuuksiaan. Agnes muistaa äidin, lapsuutensa katkeruuden joka häilyväksi hetkeksi vaihtuu huikaisevaan rakkauden kosketukseen. Annan päiväkirjasta lukema ja kuvittelema jakso on näky täydellisen onnen tuokiosta, lähimpien omaisten suomasta lämmöstä. Maria mieltää aisti-ilon ja uskottomuuden kokemuksia sekä miehensä itsemurhayrityksen jota kauhistuneena pakenee. Karin eläytyy aviosuhteeseensa, jota vain viha pitää yllä, luonnottomiin itsensä raatelemisen ja siitä nauttimisen “fantasioihin”. Anna näkee toiveunen, äidinrakkauden toteutuman, jossa hän ainoana –  Karinin ja Marian osoittauduttua voimiltaan riittämättömiksi – voi tarjota lohtua elämän ja kuoleman väliin jääneelle, yhä tuskaiselle Agnesille.

– Peter Cowien (Ingmar Bergman, A Critical Biography, 1982), Matti Salon (1973) ja muiden lähteiden mukaan