ANTIKRISTUS – PAHOLAISEN RIIVAAMA (1974)

L'Anticristo/Antikristus – besatta av djävulen
Ohjaaja
Alberto De Martino
Henkilöt
Carla Gravina, Mel Ferrer, Arthur Kennedy, Alida Valli, Umberto Orsini, George Coulouris
Maa
Italia
Tekstitys
svensk text
Ikäraja
K18
Kesto
112 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm
Lisätieto
English version

Mielenterveyttä vahingoittava, raaistava, hyvien tapojen vastainen. Siinä missä William Friedkinin Manaaja sallittiin Suomessa, italialainen variaatio sai harteilleen kootut kieltoperusteet. Antikristus liikkuu roomalaiskatolisen kauhun historiallisilla paalupaikoilla. Poltetun noidan henki riivaa aatelisperheen liikuntarajoitteista tytärtä, josta tulee vaarallinen viettelijä. Huuruiset sarvipääorgiat ja suvereeni Ennio Morriconen musiikki ovat väkevä yhdistelmä. Alida Valli ja eksorsismiin ryhtyvä George Coulouris (Citizen Kane) takaavat tähtikaartin arvovallan.

***

Ippolita Oderisi (Carla Gravina) on huippurikkaan roomalaisen aatelisperheen moniongelmainen tytär. Hän on menettänyt äitinsä auto-onnettomuudessa ja joutuu liikkumaan pyörätuolin avulla, vaikka fyysisistä vammoista ei ole näyttöä. Isän (Mel Ferrer) uusi ihmissuhde aiheuttaa Ippolitalle lisää katkeruutta. Nuori nainen hakeutuu sekä psykiatrin hoitoon että laitakaupungin hurmahenkisiin ihmeparannusrituaaleihin. Pimeyden voimat tunkeutuvat Ippolitan ja hänen perheensä elämään. Persoonallisuushäiriöillä, oudoilla kuolemantapauksilla ja yliluonnollisilla ilmiöillä on yhteys satojen vuosien takaisiin noitavainoihin.

Alberto De Martinon (1929–2015) elokuvatuotannon toistuva kuvio oli heiluriliike omien oivallusten ja sumeilemattoman matkimisen välillä. Molemmat tasot saattoivat mahtua samaan elokuvaan. Antikristuksen lähtökohta oli William Friedkinin Manaajan mukaileminen. Tarinan huipentava salaperäisen manaajamestarin (George Coulouris) operaatio on toteutettu Hollywood-mallin mukaisesti, mutta siihen johtava juonenkuljetus on omintakeista ja juurevalla tavalla italialaista. Historialliset lokaatiot, taikauskoiset paikalliset perinteet ja helvetilliset näyt tuovat lisäväriä tarinaan, jonka keskeinen kirjoittaja oli älykäs italokauhun kovan linjan spesialisti Gianfranco Clerici (Kauhujen kylä, Cannibal Holocaust).

Pääosanesittäjä Carla Gravina sai vuonna 1990 Cannesin festivaalin parhaan naisnäyttelijän palkinnon Ettore Scolan elokuvasta Terassi. 1960-luvun miesystävänsä Gian Maria Volontén tavoin Gravina oli italialaisen vasemmistopolitiikan näkyvä hahmo. L’anticriston vaikuttava musiikki on kreditoitu yhteisesti sekä Ennio Morriconelle että hänen sovittajakumppanilleen Bruno Nicolaille. Morricone suostui säveltämään De Martinon elokuvia sillä ehdolla, että ohjaaja jatkaisi yhteistyötään myös Nicolain kanssa. Säveltäjän demoninen linja jatkui Hollywoodissa John Boormanin Manaaja 2: Luopion maineikkaalla soundtrackilla. Myös Boormanin elokuvan mystisissä henkiparantajissa ja hypnoottisissa terapiaistunnoissa tuntuu olevan yhteyksiä L’anticristoon.

Alustava suomenkielinen nimi Antikristus – paholaisen riivaama herättää letkeän mielikuvan jonkinlaisesta Manaajan ja Ennustuksen fuusiosta, jossa jonkin pienemmän paholaisen riivaama Antikristus ei enää ole oma itsensä ja manaajan hoitoon pääseminen on varmaan helvetin vaikeaa. On mahdollista, että nimi olisi muuttunut ensi-iltaan mennessä, mutta sitä ei koskaan tullut. Valtion elokuvatarkastamo kielsi De Martinon elokuvan raaistavana, kauhua herättämällä mielenterveyttä vahingoittavana ja hyvien tapojen vastaisena, eikä Elokuvalautakunta halunnut kumota täyskieltoa. 

– Lauri Lehtinen 13.11.2020