Norjalaisen Anja Breienin elokuva oli naisnäkökulmainen vastine John Cassavetesin Aviomiehille (1970). Kolmekymppisten entisten ystävysten jälleennäkeminen luokkakokouksessa johtaa irtiottoon arjesta ja aviomiehistä usean päivän kosteilla jatkoilla kesäisessä Oslossa. Irrottelun ohella käydään keskusteluja naiseudesta ja ihmissuhteista niin henkilökohtaisella kuin yhteiskunnallisellakin tasolla.

***

Kun ensimmäisen kerran näin tämän elokuvan Woman Film Festivalin ohjelmassa New Yorkissa, enemmistö katsojista oli naisia ja salissa vallitsi ilon ja naurun atmosfääri. Toisen kerran näin Anja Breienin elokuvan teatterissa, jossa oli vain kourallinen ihmisiä, etupäässä miehiä. Heillä oli ikävää. Jotkut nauroivat ivallisesti, toiset haukottelivat. Se oli kamalaa.

Reaktiot ovat kiinnostavia. Miksi on niin ärsyttävää nähdä Cassavetesin Aviomiehen naispuolinen vastine? Siksi että yksi naisista on raskaana? Siitä kenkä varmaan puristaa. Kolme naista ei palaakaan kotiin luokkakokouksen jälkeen. He eivät palaa huolehtimaan lapsista. Sen sijaan he pysyvät yhdessä, käyvät kapakoissa, iskevät miehiä kaduilla. He astuivat pois rivistä rikkomalla kodinhoidon ja taloustöiden päivittäisen rutiinin. He saattavat käväistä vaikkapa laivalla Malmössä.

Se mitä tapahtuu Heidrundille, Kajalle ja Mialle, Anja Breienin kolmelle naiselle, ei ole kovin merkillistä. He eivät kohtaa elämänsä miestä eikä kukaan riko miessuhdettaan. Yksi menettää työnsä, toinen tekee tiliä aviomiehensä kanssa ja paljastaa kahdelle muulle rakastajan olemassaolon, kolmas pohtii äitiyden riippuvuuttaan. Kyseessä ei ole mikään tiedostamisen purkaus, vain pieni sivuaskel. Mutta se on raskas ottaa. Naiset riitelevät keskenään. Heillä on piintynyt tapa puhua ”omasta” miehestään. Mutta vähitelle he ryhtyvät puhumaan itsestään, olennosta jonka he olivat jo unohtaneet. He uskaltavat sanoa itselleen, etteivät he ole niin onnellisia kuin voisivat olla, eivät ainakaan niin onnellisia kuin elokuvan alussa annettu kiiltokuva-avioliitosta ja lapsista antoi ymmärtää.

Uutta on enne kaikkea se mitä syntyy aviovaimojen kesken: luottamusta, intiimiyttä, halua saada yhteys toiseen ihmiseen ulkopuolella, avioliiton eristyneisyyteen. Naiset alkavat puhua keskenään, rakastaa toisiaan, vaihtaa keskenään jotakin. Mien, Kajan ja Heidrunin kanssa on naurettava myötäeläen, rikostoverina, ei moraalisesti. On kuunneltava heidän leikinlaskuaan ja osallistuttava heidän hulluuksiinsa. Miksi ihmeessä nauroimmekaan miehille, jotka juopottelevat, takovat toisiaan selkään ja iskevät tyttöjä, ja jäisimme kylmiksi naisille jotka tekevät samaa.

– Claire Clouzot (Ecran 62, Octobre 1977)