VIIMEINEN NAINEN (1976)

”En ymmärrä naisia, minulla on maskuliininen sanasto, minut kasvatettiin maskuliinisessa kulttuurissa” (Marco Ferreri). Gérard Depardieu tuijottaa, vatkaa ja palvoo penistään koko elokuvan halki tässä viimeisen pysäkin toksisessa tunnustuksessa, jonka paljaan lihallinen todistusvoima ei voi olla päätymättä veriseen umpikujaan.

***

Jos yhteiskunta näyttääkin suuresti kehittyneen, on havaittavissa, että henkiset rakenteen eivät ole käytännöllisesti katsoen liikahtaneet ja että yhä vielä puhutaan ihmisen arvosta yksilönä tiedostamatta että sellaista ei ole. Samoin olemme ohittaneet uskontoon perustuvan sorron aikakauden ja kadottaneet idean Jumalasta, mutta emme halua kadottaa ideaa parin mallista, mikä on yhtä valheellinen instituutio, yhtä kriittinen vieraantumisen vaihe kuin uskonto. Yhä vielä vallitsee käsitys, että ihmisen tulee elää sellaisten periaatteiden kuin avioliiton, työn ja isänmaan mukaan. Minun mielestäni on kuitenkin löydettävä uutta. Viimeinen nainen on kertomus ruumiillisesta yksinäisyydestä nykyaikana. Kastraatio on vain symbolinen esimerkki siitä, kuinka usein teitä on etsittävä voidaksemme selviytyä paremmin.

– Marco Ferreri (1976)

Itsepintaisuus, jolla Ferreri Viimeisessä naisessa vie läpi monotonisen teemansa fallokratiasta, kääntyy lopulta vahvasti elokuvan ansioksi; jopa se määrätietoinen kirjaimellisuus, jolla tämä teema ”lihallistetaan” – Depardieun alastomuuden korostus kautta linjan, lopun havainnollinen itsesilvonta – selventää sitä missä määrin elokuvan ristiriitainen herkkyys toteutuu puhtaan fyysisyyden kautta. Ja juuri fyysisellä pikemminkin kuin älyllisellä tasolla elokuva tavoittaa jotakin: yksin miljöön (muovinen esikaupunkierämaa) ja henkilöhahmojen (mies, nainen ja lapsi) puolesta se henkii raakaa vakuuttavuutta joka on nykyelokuvassa harvinaista, eräänlaista suoruutta, jonka ääri-ilmaus löytyy kenties vain Pasolinin merkkiteoksesta Salo. Ironista kyllä, tämä kummankin elokuvan fyysisyys voi olla olemassa vain parabolan muodossa, eristyneisyytenä tuntemastamme arkimaailmasta: Gérardia ei nähdä työssä ja erilaiset aikaellipsit antavat ymmärtää kerronnan seuraavan sisäistä logiikkaa, jota juonen tavanomaiset vaatimukset eivät sido. ”En ymmärrä naisia, minulla on maskuliininen sanasto, minut kasvatettiin maskuliinisessa kulttuurissa”, Ferreri toteaa äskettäisessä Cahiers du Cinémassa, toistaen näin paljolti Gérardin  solipsistista kehäpäättelyä. Elokuvassa Dillinger e morto vastaavanlainen turhautumisen tunne johti satunnaiseen murhaan ja unenomaiseen pakoon. Tässä se joutuu vastatusten omien ristiriitojensa kanssa, joita se ei sitten pysty ylittämään niin että päähenkilön itsekastraatio on vain viimeinen, epätoivoinen tapa vakuuttaa peniksen tärkeyttä. Elokuvan todellinen tragedia on perheen poissaolo kolme huutoa jäävät lopussa tuskallisen erillisiksi.

– Jonathan Rosenbaum (Monthly Film Bulletin, November 1976)

Pelkän pamfletin tasosta Viimeisen naisen onnistuu nostamaan Gérard Depardieu, tämä uusi näyttelijäihme. Hänen Gérardiaan on pidettävä melkoisena psykologisena tutkielmana, jossa monitahoisesti kartoittuvat niin infantilismin kuin täyden verevän miehisyyden piirteet ja näiden luonteen elementtien repivä ristiriita. Juuri tällaista nuorta näyttelijää ranskalaisella elokuvalla ei ole ollut sitten 30-luvun. Hyvällä hoidolla Gérard Depardieusta on kehitettävissä uusi nuori ja sitten jatkossa vakaasti vanheneva Jean Gabin.

– Heikki Eteläpää (1976)