PEILI (1975)

Zerkalo/Spegeln
Ohjaaja
Andrei Tarkovski
Henkilöt
Margarita Terehova, Ignat Daniltsev, Alla Demidova, Anatoli Solonitsyn
Maa
Neuvostoliitto
Tekstitys
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja
K12
Kesto
106 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm

Peilissä Tarkovski ei ottanut mittaa kenestäkään, vaan loi henkilökohtaisimman mestariteoksensa. Eriparisten aiheiden kompilaation nivoi yhteen taiteilijan oma subjektiivisuus. Intiimeihin lapsuusmuistoihin lomittui tietoisuus oman maan traagisesta menneisyydestä, jota ei voi paeta.

***

Peilissä ei ole mitään juonta, mitään tapahtumakulkua joka sitoisi yhteen eri episodit. Vain ohjaajan mielleyhtymät toimivat yhdistävänä tekijänä. Peili on hyvin subjektiivinen elokuva, joka luo uudelleen autenttisia kohtauksia ohjaajan lapsuudesta, limittää ne uniin ja surrealistisiin näkyihin tai dokumentaarisiin kuviin historiallisista tapahtumista ja kuvaa näkymättömän päähenkilön todellisuutta nykyaikana. Tämä päähenkilö on samalla kertaa fiktio ja ohjaaja itse. Vaikka lähtökohta on äärimmäisen subjektiivinen, se on myös yleispätevä, sillä jos onnistumme eläytymään elokuvaan, koemme viimeisen kohtauksen aikana vapautumisen tunteen: olemme olleet mukana matkalla ihmisen sisäiseen ja ulkoiseen kärsimykseen, mukana hänen etsinnässään ja voimme saavuttaa samanlaisen harmonian kuin päähenkilö.

”Kyseessä on tarina äitini elämästä ja sillä tavoin myös osasta omaa elämääni. Tämä elokuva on rippi. Olemme velkaa niille jotka ovat antaneet meille elämän ja rakkauden ja meidän täytyy ilmaista heille rakkautemme. Kaikessa mitä olen tehnyt, kaikessa mitä ajattelen tehdä on teemani tämä: ihanteen riivaama ihminen etsii kiihkeästi vastausta kysymykseen, menee äärimmäiselle rajalle yrityksessään ymmärtää todellisuutta. Ja hän tavoittaa tämän ymmärryksen sinnikkyytensä ja kokemustensa ansiosta.” (Tarkovski)

Lähestymme kuitenkin Peiliä väärällä tavalla, jos etsimme siitä jotakin konkreettista kysymystä, jota päähenkilö/ohjaaja yrittää ratkaista. Tosin Tarkovski on elokuvansa yhteydessä puhunut tarpeestaan toipua shokista, jonka hänen vanhempiensa avioero aiheutti, mutta se on vain yksi teema muiden joukossa. Ylipäätään ei ole syytä pyrkiä liian pitkälle ymmärtämään elokuvaa rationaalisesti, se saa vain katsojan tuntemaan itsensä tyhmäksi ja luulemaan, että siellä on jotakin salattua jota vain hän ei pysty käsittämään, Tarkovski on sanonut Peilistä että “se ei sisällä mitään muuta kuin mitä katsoja voi nähdä valkokankaalla”. Myöskään Tarkovski ei ole rationaalisten selitysyritysten takana:

“Kuvaa ei voi selittää, mutta se ilmaisee totuuden viimeiseen asti. Mitä se merkitsee, on tuntematonta… Minulta on kysytty, mitä merkitsee se että lintu laskeutuu pojan pään päälle Peilissä, ja kun alan selittää, huomaan, että kaikki alkaa menettää merkityksensä ja tarkoittaa jotakin aivan muuta mitä minä halusin ja mitä siellä on. Voin vain sanoa, että lintu ei laskeudu pahan ihmisen päälaelle, mutta sekään ei riitä. Todellinen kuva on abstraktio, sitä ei voi selittää, se viittaa totuuteen ja sen voi vain tuntea sydämessään.”

Ero, hävitys ovat alun keskeinen teema. Vanhempien avioero, kykenemättömyytemme saada kosketusta luontoon, palava lato, särkyvä lasi, rapautuva maalaus, päähenkilön oma avioero, espanjalaisnainen jonka on ollut pakko lähteä kotimaastaan. Aika kuluu, mies ja lapset ovat venäläisiä ja samalla tavalla päähenkilö etääntyy äidistään, joka edustaa muuttumatonta (mitä vielä korostaa se että sama näyttelijätär esittää päähenkilön äitiä ja vaimoa ja että lopussa Tarkovskin oma äiti istuu samalla paikalla ja samassa asennossa kuin äiti elokuvan alussa). Äiti on lapsuus, koti, onni, turvallinen maaperä. Näemme myös nukkuvan lapsen, joka hymyilee onnellisena äidin puhuessa hellästi hänen herätessään. Eron teema esitetään myös toisella tasolla: kirkon hajaannus mutta kristinuskon jatkuvuus, samoin kommunismin hajaantuminen kiinalaiseen ja venäläiseen “kirkkoon”. Myös Pushkinin sanat vuodelta 1836 näyttävät edustavan pysyvyyttä – ne ovat ajankohtaisia vielä 1936.

Peili päättyy kohtaukseen, jossa aika on lakannut olemasta, tai oikeammin sanottuna, jossa elokuvan erilaiset aikatasot ovat olemassa samanaikaisesti, ja olemme saavuttaneet rauhan kaiken kärsimyksen ja hävityksen keskellä.

– Ywe Jalander (1978) Tekijätietoa päivitti AA 27.2.2004