PEILI (1975)

Zerkalo/Spegeln
Ohjaaja
Andrei Tarkovski
Henkilöt
Margarita Terehova, Ignat Daniltsev, Alla Demidova, Anatoli Solonitsyn
Maa
Neuvostoliitto
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja
K12
Kesto
106 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
Esittelee Anna Jolma

Peili on yksi neuvostoelokuvan ylistetyimpiä klassikoita, eikä suotta. Andrei Tarkovskin mestariteoksessa ohjaajan omat lapsuudenmuistot kietoutuvat uniin, historiallisiin dokumentteihin ja hänen sen aikaiseen nykyhetkeensä muodostaen poeettisen ja eteerisen kokonaisuuden, jossa ajan merkitys lakkaa. AJ

***

Tarkovskin Peilistä on vaikea lähteä kirjoittamaan älyllistä analyysia, sillä se tuntuu tehokkaasti pakenevan tällaista. Tarkovski ei myöskään tarkoittanut elokuviaan tulkittavan – ainakaan pelkästään – älyllisellä, vaan jollain puolimystisellä, emotionaalisella tasolla.

Tarkovskille oli jossain määrin tärkeää yleisöltään saamansa palaute ja hänen suhtautumisestaan yleisönsä kirjeisiin voi vetää johtopäätöksiä liittyen siihen, kuinka hän ehkä toivoi elokuviaan katsottavan. Parissa kirjeessä ilmaistiin elokuvien synnyttämiä samaistumiskokemuksia, joita kirjoittajat eivät pyrkineet anaysoimaan tai selittämään loogisesti.

Kirjassaan Vangittu aika Tarkovski kirjoittaa näin: ”Eräs nainen lähetti minulle tyttäreltään saamansa kirjeen, ja mielestäni koko taiteellisen luomistyön idea hyvin hienovaraisena kommunikaation muotona tulee ilmi tämän tytön sanoissa hämmästyttävällä voimalla.

”Montako sanaa ihminen tuntee? — Montako hän käyttää jokapäiväisessä sanastossaan? — Me puemme sanoiksi tunteemme, yritämme ilmaista sanoin surua, iloa, mitä tahansa mielenliikutusta, toisin sanoen sen, mitä ei itseasiassa voi ilmaista. — On olemassa toinen kieli, toinen kommunikaation muoto: yhteys tunteiden ja kuvien välillä. Sellaisessa kontaktissa ihmisten erillisyys häviää, rajat tuhoutuvat. Tahto, tunne, emootiot ovat se, mikä poistaa esteet ihmisten väliltä, kun he ennen olivat peilin lasin eri puolilla… — Kuolemaa ei ole, on kuolemattomuus. Aika on yksi ja jakamaton, kuten yhdessä runoista sanotaan: ´pöytä on yksi esi-isille ja lapsenlapsille…´ Muuten äiti, lähestyin tätä elokuvaa [Peiliä] enemmänkin emotionaalisesti, vaikka toinenkin lähestymistapa on mahdollinen. —”

Tarkovski ilmaisee selkeästi tyytyväisyytensä liittyen tytön tulkintaan. Hän ei halunnut elokuviaan ylianalysoitavan. Hän halusi tehdä elokuvia, joihin yleisö voisi samaistua tunnetasolla.

Peili ei noudata konventionaalisia elokuvakerronnan keinoja. Tarkovski itse puhuu runouden logiikasta ja kuinka sitä voi soveltaa elokuvantekoon. Hänen mukaansa ajatuksien syntyminen noudattaa ”omia lainalaisuuksiaan” – mitä nämä sitten ovatkaan – jolloin myös näiden esittäminen vaatii ei-älyllis-loogista muotoa. Tarkovskin mukaan runouden logiikka on lähempänä ajatuksen kehityksen logiikkaa ja näin ollen myös lähempänä todellista elämää kuin perinteisen dramaturgian logiikka. Tarkovksi ei halunnut selittää elokuviaan auki tai kertoa näissä kaikkea suoraan. Näin hän halusi jättää katsojalleen tilan ajatella itse.

Jo mainitussa kirjassaan Vangittu aika Tarkovski kirjoittaa Peilin lähtökohdista: hän halusi ulkonaisesti rikkoa päähenkilön (eli oman alter egonsa) toiminnan ja tapahtumien välisen logiikan, jolloin tuloksena olisi elokuva päähenkilön ajatuksista, muistoista ja toiveista. Tarkovskin tavoitteena oli hahmottaa päähenkilön yksilöllistä persoonallisuutta ja paljastaa tämän sisäinen maailma.

Tarkovskilla oli tärkeä suhde uskontoon ja uskoon, etenkin – luonnollisesti – ortodoksisuuteen ja ortodoksimystiikkaan. Tarkovski tuntui suhtautuvaan kuvaan ja elokuvaan kuin ikoniin suhtaudutaan uskonnon harjoittamisen välineenä. Ikonin tarkoitus on ohjata ihmisen ajatukset Jumalaan, jumaliseen ja näin ehkä paljastaa ihmiselle jotain transsendentista todellisuudesta. Ikoni toimii näin ollen kuin prismana tai peilinä, jonka kautta ihminen voi saada välähdyksen tai ilmestyksen omaisia kokemuksia tästä jostain toispuoleisesta. Tarkovskin Peilissä tuntuu olevan samanlainen toimintaperiaate: se heijastaa tekijänsä tunteita, ajatuksia ja unia, joita ei ole kovin mielekästä analysoida älyllisesti, ainakaan liikaa

– Anna Jolma 2020

***

Peilissä ei ole mitään juonta, mitään tapahtumakulkua joka sitoisi yhteen eri episodit. Vain ohjaajan mielleyhtymät toimivat yhdistävänä tekijänä. Peili on hyvin subjektiivinen elokuva, joka luo uudelleen autenttisia kohtauksia ohjaajan lapsuudesta, limittää ne uniin ja surrealistisiin näkyihin tai dokumentaarisiin kuviin historiallisista tapahtumista ja kuvaa näkymättömän päähenkilön todellisuutta nykyaikana. Tämä päähenkilö on samalla kertaa fiktio ja ohjaaja itse. Vaikka lähtökohta on äärimmäisen subjektiivinen, se on myös yleispätevä, sillä jos onnistumme eläytymään elokuvaan, koemme viimeisen kohtauksen aikana vapautumisen tunteen: olemme olleet mukana matkalla ihmisen sisäiseen ja ulkoiseen kärsimykseen, mukana hänen etsinnässään ja voimme saavuttaa samanlaisen harmonian kuin päähenkilö.

”Kyseessä on tarina äitini elämästä ja sillä tavoin myös osasta omaa elämääni. Tämä elokuva on rippi. Olemme velkaa niille jotka ovat antaneet meille elämän ja rakkauden ja meidän täytyy ilmaista heille rakkautemme. Kaikessa mitä olen tehnyt, kaikessa mitä ajattelen tehdä on teemani tämä: ihanteen riivaama ihminen etsii kiihkeästi vastausta kysymykseen, menee äärimmäiselle rajalle yrityksessään ymmärtää todellisuutta. Ja hän tavoittaa tämän ymmärryksen sinnikkyytensä ja kokemustensa ansiosta.” (Tarkovski)

Lähestymme kuitenkin Peiliä väärällä tavalla, jos etsimme siitä jotakin konkreettista kysymystä, jota päähenkilö/ohjaaja yrittää ratkaista. Tosin Tarkovski on elokuvansa yhteydessä puhunut tarpeestaan toipua shokista, jonka hänen vanhempiensa avioero aiheutti, mutta se on vain yksi teema muiden joukossa. Ylipäätään ei ole syytä pyrkiä liian pitkälle ymmärtämään elokuvaa rationaalisesti, se saa vain katsojan tuntemaan itsensä tyhmäksi ja luulemaan, että siellä on jotakin salattua jota vain hän ei pysty käsittämään, Tarkovski on sanonut Peilistä että “se ei sisällä mitään muuta kuin mitä katsoja voi nähdä valkokankaalla”. Myöskään Tarkovski ei ole rationaalisten selitysyritysten takana:

“Kuvaa ei voi selittää, mutta se ilmaisee totuuden viimeiseen asti. Mitä se merkitsee, on tuntematonta… Minulta on kysytty, mitä merkitsee se että lintu laskeutuu pojan pään päälle Peilissä, ja kun alan selittää, huomaan, että kaikki alkaa menettää merkityksensä ja tarkoittaa jotakin aivan muuta mitä minä halusin ja mitä siellä on. Voin vain sanoa, että lintu ei laskeudu pahan ihmisen päälaelle, mutta sekään ei riitä. Todellinen kuva on abstraktio, sitä ei voi selittää, se viittaa totuuteen ja sen voi vain tuntea sydämessään.”

Ero, hävitys ovat alun keskeinen teema. Vanhempien avioero, kykenemättömyytemme saada kosketusta luontoon, palava lato, särkyvä lasi, rapautuva maalaus, päähenkilön oma avioero, espanjalaisnainen jonka on ollut pakko lähteä kotimaastaan. Aika kuluu, mies ja lapset ovat venäläisiä ja samalla tavalla päähenkilö etääntyy äidistään, joka edustaa muuttumatonta (mitä vielä korostaa se että sama näyttelijätär esittää päähenkilön äitiä ja vaimoa ja että lopussa Tarkovskin oma äiti istuu samalla paikalla ja samassa asennossa kuin äiti elokuvan alussa). Äiti on lapsuus, koti, onni, turvallinen maaperä. Näemme myös nukkuvan lapsen, joka hymyilee onnellisena äidin puhuessa hellästi hänen herätessään. Eron teema esitetään myös toisella tasolla: kirkon hajaannus mutta kristinuskon jatkuvuus, samoin kommunismin hajaantuminen kiinalaiseen ja venäläiseen “kirkkoon”. Myös Pushkinin sanat vuodelta 1836 näyttävät edustavan pysyvyyttä – ne ovat ajankohtaisia vielä 1936.

Peili päättyy kohtaukseen, jossa aika on lakannut olemasta, tai oikeammin sanottuna, jossa elokuvan erilaiset aikatasot ovat olemassa samanaikaisesti, ja olemme saavuttaneet rauhan kaiken kärsimyksen ja hävityksen keskellä.

– Ywe Jalander (1978) Tekijätietoa päivitti AA 27.2.2004