Newyorkilaisen Claudia Weillin studiolevityksen saanut indietuotanto seuraa Manhattanilla asuvan valokuvaajan Susanin pyrkimyksiä työelämässä ja ihmissuhteissa. Taidevalokuvaajan uralle tähtäävä Susan asettaa itsenäisyytensä ja uransa etusijalla seurustelukuvioissakin, kun taas hänen kämppiksensä ja ystävänsä Anne valitsee avioliiton ja perheen perustamisen, mikä hiertää ystävysten välejä.

***

Joidenkin naisohjaajien, esimerkiksi Lina Wertmüllerin elokuvista on ensi silmäyksellä mahdotonta päätellä tekijän sukupuolta ilman ennakkotietoja. Samaa ei voi sanoa Jeanne Moreaun teoksesta Lumière, Agnès Vardan elokuvasta Onni on olla nainen tai Claudia Weillin Ystävättäristä. Niin erilaisia kuin nämä kolme elokuvaa temperamentiltaan ovatkin, ne kaikki tutkivat naisten välistä ystävyyttä tavalla joka painottaa tunteita ohi muodon ja anekdoottimaista rakennetta ohi vahvan kertovan aineksen. Voisi uskaltautua yleistämään että jotkut naisohjaajat pystyvät tekemään vallankumouksen ei vain siinä tavassa jolla katsomme elokuvan naisia vaan myös tavassa jolla koemme ajan elokuvassa. Jos käsite ”kiss kiss, bang bang!” saattaisi kuvata arkkityyppistä mieselokuvaa, naiselokuva on taipuvainen kääntämään selkänsä huutomerkeille ja tutkimaan väliin jäävää tunteiden aluetta.

Ystävättäret kertoo tarinan huonetovereista, joiden tiet eroavat, jotka vieraantuvat toisistaan ja löytävät uudelleen ystävyydensä. Vicki Polonin terävän käsikirjoituksen tuella Claudia Weill tekee elokuvaa jossa on kamarinäytelmän intiimiyttä, sen kantavuuden toteaa yllätyksekseen vasta jälkeenpäin. Weillin lähestymistavalle ominaisen pintarealismin vaara on siinä että se ryvettyy arkielämän banaliteetteihin, mutta odottamattomat käänteet ja huumorin leimahdukset pelastavat elokuvan jatkuvasti tältä kohtalolta. Melkoinen osa ansiosta lankeaa Melanie Mayronille joka ei hetkeksikään sorru kosiskelemaan yleisön myötätuntoa pelkällä suloisuudellaan tai paatoksella. Hänen haavoittuva mutta itsepintainen Susaninsa on kaiken aikaa luonteenomainen juutalaistyttö New Yorkista.

Anita Skinner ystävättärenä tekee hienon tulkinnan, mutta hänen roolinsa on vähemmän tyydyttävä ja epäkiitollisempi, koska siihen on alun perin pesiytynyt enemmän kliseitä – kireä, tyytymätön aviovaimo joka on mustasukkainen entisen huonetoverinsa vapaudesta. Siinä missä kamera syleilee Susania, se pitää Annen käsivarren mitan päässä. Weill suosii niin selvästi Susanin elämänasennetta että sympatiat jäävät pahasti tasapainottomiksi. Retoriseksi tai didaktiseksi Ystävättäret ei kuitenkaan koko aikana ylly. Sen rauhalliset mutta ulottuvat kehittelyt ovat tiukasti kiinni nykyajan urbaanissa elämänmuodossa, henkisessä miljöössä, jossa keskustelut kiertävät aihetta ristiriitaisessa pyrkimyksessä sekä katsoa totuutta silmiin että välttää se.

– David Ansen (Newsweek 4.9.1978)