TAIVAS JA HELVETTI (1963)

Yksi Kurosawan parhaista elokuvista on suurilta osin intensiivinen kamaridraama, joka laajenee yhteiskunnallista moraalia käsitteleväksi rikoselokuvaksi. Korkealla kukkulalla asustava tehtaanomistaja saa kuulla, että hänen poikansa on siepattu. Hän on valmis maksamaan pyydetyt lunnaat, kunnes käykin ilmi, että siepattu poika ei ole hänen. Seuraa dilemma: maksaako lunnaat, vaikka kyseessä ei ole hänen oma poikansa?

***

Alku Kurosawan elokuvassa Taivas ja helvetti on mestarillisesti rakennettu. Ensimmäisen tunnin ajan tapahtumat keskittyvät lähes kokonaan yhteen huoneeseen. Paikka on Yokohama, loistohuvila kukkulalla kaupungin yläpuolella. Kaukana alhaalla ovat satama, slummikorttelit, liikekadut valomainoksineen ja autoineen. Alkutekstien aikana olemme nähneet tämän kaupungin lähempää, hämyisessä valossa. Ylhäällä huvilassa on meneillään riitaisa kokous. Gondo, huvilan omistaja on kenkätehtailija, muut tehtaan hallituksen jäseniä ja osakkeenomistajia. Viimemainitut haluavat lisätä voittoja alentamalla laatua, mutta Gondo vastustaa ja miehet erovavat erimielisinä. Lähimmälle työtoverilleen Gondo paljastaa, että hän on lainannut riittävästi pääomaa ostaakseen osake-enem-mistön ja varmistaakseen kontrollin yritykseen.

Sitten tapahtuu jotakin odottamatonta. Tuntematon mies soittaa ja ilmoittaa kidnapanneensa Gondon pienen pojan. Jos Gondo maksaa lunnasrahat, on hän lopussa, sillä ellei hän heti osta osakkeita, on koko toimenpide merkityksetön. Pian paljastuu, että kidnappaajalla on hallussaan väärä lapsi, autonkuljettajan poika. Mutta vaatimus pysyy samana: jollei rahoja tule, poika kuolee. Gondo on valinnan edessä: uhratako koko olemassaolonsa palvelijan pojan pelastamiseksi?

Alhaalla kaupungissa on kuumaa kuin helvetissä. Ylhäällä huvilassa on viileää, ilmavaa, hiljaista. Vain kun joku avaa ikkunan, tunkeutuu kaupungin melu sisään, vaimeana ja etäisenä.

Tämä alku on esinäytös taivaassa, rikkaiden taivaassa. Juoni on klassisen yksinkertainen kuin amerikkalaisessa dokkarissa ja sellaisesta, nimittäin Ed McBainin kirjasta se on otettukin. Mutta Kurosawan sovitus on täysin omaperäinen. Olisi voinut odottaa, että näin tiiviisti yhteen paikkaan sijoitetusta alusta olisi tullut staattista teatteria. Mutta näyttämöllä ei olisi voitu koskaan kuvat yhden huoneen yhteiskunnallista ja maantieteellistä sijaintia niin kuin Kurosawa on sen tehnyt muutamien toistuvien kamerakulmien ja niiden välisen liikkeen avulla. Huoneen viileyden vastapainona toimii Toshiro Mifunen Gondosta säteilevä hurja elinvoima. Hän on raskas ja räjähtävä, yhtä lailla kietoutuneena voimansa kuin ongelmaansa.

Toisella puoliskolla elokuvan luonne muuttuu. Kurosawa astuu alas helvettiin, ihmisten pariin. Kuvia slummista säestää Schubertin forellikvintetti – mutta teho ei ole esteettinen kuin aivan alussa, sillä musiikki tulee monista transistoreista. Seurataan, kun poliisi etsii kidnappaajaa, jonka jäljet johtavat kiinalaiskaupunginosan huumekortteleihin. Tanssikahvila, huumeluola, hotelli, kadut. Näissä jaksoissa on visuaalista vimmaa, joka jokaisessa kuvassa palvelee tarinaa.

Taivas ja helvetti on loistava rikoselokuva ja samalla puhdas ja tehokas yhteiskuntakritiikki. Kurosawa ei varsinaisesti hyökkää elokuvan nimen ilmentämää yhteiskuntarakennetta vastaan, mutta hän kuvaa sen niin kiihkeästi ja voimakkain vedoin, että kritiikki on todella tappavaa.

– Göran Eriksson (Dagens Nyheter, 1968)