Köyhä talonpoika Batisti haluaa paremman elämän pojalleen ja lähettää tämän kouluun itsetehdyillä puukengillä. Kenkien vaurioiduttua Batisti käy salaa hakemassa uutta puuta rikkaan maanomistajan tilalta. Kun hän jää kiinni, odottaa häntä hyvistä tarkoitusperistä huolimatta rangaistus. Koskettava
kuvaus paimentolaiselämästä voitti Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnon.

***

Eräässä mielessä Puukenkäpuu sulkee sen kehän, joka 30 vuotta aikaisemmin alkoi sellaisissa elokuvissa kuin Paisà ja Polkupyörävaras. Olmin kuvausta viime vuosisadan lopun maalaiselämästä voidaan pitää myös esimerkkinä siitä “dokumentaarisesta elokuvarunoudesta” jonka Galvano Della Volpe edellytti “karkean todellisuuden” neorealistisen tyylin loogiseksi jatkeeksi jo niin varhain kuin 1948. Puukenkäpuu saavuttaa synteesin niistä tavoitteista joita Zavattini, Della Volpe ja Pasolini (“runouden elokuva”) asettivat – jos mainitaan vain kolme teoreetikkoa jotka ovat ansiokkaasti käsitelleet ongelmaa “todellisuus versus mielikuvitus”. Olmi kuvaa uskollisesti todellisia ihmisiä – Zavattinin ihanne – samalla kun hän tavoittaa Della Volpen symbolisen ulottuvuuden ja hänen elokuvansa toimii myös Pasolinin tavoittelemalla mietiskekelevällä tasolla.

Isoäidiltään kuulemiensa kertomusten pohjalta Olmi rakentaa uudelleen viime vuosisadan vuokraviljelijöiden elämänpiirin: heitä asuu neljä perhettä yhdessä talossa isännän omistaessa rakennukset sekä suurimman osan työvälineistä, karjasta ja sadosta. Olmi kuvaa yhteisön arkisia töitä ja tapahtumia: pieni poika laitetaan kouluun, sika teurastetaan, köyhän lesken ainoa lehmä sairastuu, kaksi nuorta tuntee vetoa toisiaan kohtaan, he menevät naimisiin ja tekevät häämatkan Milanoon. Isä tekee koulua käyvälle pojalleen uuden puukengän luvatta kaatamastaan puusta, minkä seurauksena koko perhe häädetään tilalta. Olmin ei tarvitse turvautua paisuttelevaan juoneen tai sovinnaiseen dramatisointiin. Elokuvan voima ja kolme tuntia kantava jännite syntyvät hartaudesta ja täsmällisyydestä jolla Olmi on lähestynyt aihettaan. Kuvauksessa Olmi on käyttänyt kunkin tilanteen vaatimaa aitoa valoa: aurinkoa tai öljylamppuja. Bachin urkumusiikin kautta Olmi liittää ihmisen ylevimmät ja henkisimmät pyrkimykset kaikkein arkisimpaan työhön ja kaikkeen mitä on totuttu pitämään takapajuisena ja yksinkertaisena.

Elokuvan takana vaikuttava impulssi on paluu Italian sivilisaation juuriin, jotka löytyvät maalaiskulttuurista. Pasolinin lailla Olmi pitää perinteiden katoamista eräänä keskeisenä syynä nykyihmisen vieraantumiselle ja ahdistukselle. Puukenkäpuussa hän on luonut oman versionsa teemasta “Kadonnutta aikaa etsimässä”. Episodit seuraavat toisiaan kerronnan katkeamattomana virtana joka on sopusoinnussa maalaiselämän hitaan rytmin ja vuodenaikojen kierron kanssa. Kerronnan runkona toimii sovellutus Eedenistä karkoituksen parabolasta (Batisti kaataa “tiedon puun” jotta hänen poikansa voisi kävellä mukavasti kouluun), jota aikakauden pinnanalaiset poliittiset jännitteet hienosyisesti muuntelevat ja syventävät. Elokuvan avaimena voitaneen pitää Jumalan maan ja sitä viljelevien ihmisten välisen siteen pysyvyyttä: Olmi onnistuu tämän suuren teeman käsittelyssä, koska hän on osannut vastustaa kiusausta ihannoida joko maata tai kansaa.

– Mira Liehmin (Passion and Defiance, 1984), John Pymin (MFB, June 1979) ja muiden lähteiden mukaan ST. Tekijätietoa päivitti 19.12.2002 AA