PIKKUKAUPUNGIN TYTTÖ (1980)

La provinciale
Ohjaaja
Claude Goretta
Henkilöt
Nathalie Baye, Bruno Ganz, Angela Winkler
Maa
Ranska/Sveitsi
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
112 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Ikäraja

Sodankylässä 2007 ”maljan festivaaleille ilman punaista mattoa” nostattanut sveitsiläinen Claude Goretta kertoo mainetyönsä Pitsinnyplääjän (1976) tavoin hyväksikäytetystä naisesta (Nathalie Baye läpimurtoroolissaan), kolmikymppisestä piirtäjästä, joka muuttaa maalta tavallista synkemmäksi kuvattuun Pariisiin. Hallitun humaani näkemys taipumattoman ”tytön” moraalista.

***

Pitsinnyplääjän jälkeen Goretta luo jälleen naisen muotokuvan: tällä kertaa hänen sankarittarensa on 31-vuotias konepiirtäjä Christine, joka on jäänyt työttömäksi lothringenilaisessa pikkukaupungissa ja päättää lähteä Pariisiin paremman tulevaisuuden toivossa. Ennen lähtöään Christine katsoo viimeisen kerran ikkunastaan tehdasmaisemaa, joka ei enää toimi teollisen sankarirunoelman näyttämönä: kaupunki kuihtuu hänen silmiensä edessä, lakkolaiset pitävät vahtiaan kadulla. Lähtöpäätös raastaa Chrsitinen eroon ilmeisen tärkeästä harrastuksesta, sekakuorosta ja sen johtajasta, jota hän ihailee ja kenties rakastaa: tällä hetkellä katsoja tuntee, että musiikki on hänelle elämän perustekijä ja kautta koko elokuvan ääninauha muistuttaa tästä kiinnikkeestä. Tämä aloitus on hyvin kaunis sävynsä osuvuuden ja yksinkertaisen totuuden vuoksi ja tavassaan muistuttaa juurista ja siteistä esimerkillisen hienovaraisesti. Pariisissa Christine joutuu vastakkain Rahan ja Vallan kanssa, rahavallan, joka toimii myyjän ja ostajan markkinaehdoin, jossa mitään ei saa ilmaiseksi ja jossa ystävyys ja ihmisläheisyys eivät kelpaa valuutaksi. Poissa on kotikaupungin lämpö, se ihmissuhteiden ”kuorolaulu”, jonka Goretta alkujaksossa on aivan kirjaimellisesti nostanut läheisyyden ja ystävyyden symboliksi.

Christinen yrityksistä löytää työtä ja hänen kohtaamistaan ihmisistä piirtyy kuva kylmäkiskoisesta yhteiskunnasta ja ihmisten siinä tuntemasta pahoinvoinnista: työtön näyttelijätär joka antautuu osapäiväprostituoiduksi, itsemurhaan ajautuva nuori mies, sveitsiläinen kauppaedustaja, jonka kanssa Christine kokee toivottoman suhteen. Nämä episodit ovat kenties liiankin tyypillisiä ollakseen todella vakuuttavia, liian osoittelevia näyttääkseen luonnollisilta, mutta Gorettan kunniaksi on sanottava, että hän lähestyy aihettaan rehellisin keinoin, älyllisestä ja moraalisesta tasosta tinkimättä, turvautumatta sentimentaalisiin tehokeinoihin.

Jälleen Goretta näyttäytyy naisen muotokuvan etevänä piirtäjänä: erinomaisen Nathalie Bayen avulla hän luo tämän katkeran inhimillisen näytelmän keskipisteeseen vakuuttavan henkilöhahmon, joka herättää yhtä lailla ymmärtämystä kuin myötätuntoa; koko elokuvan keskeisenä voimana ovat Nathalie Bayen elävät ja avoimet, vakavat ja mietiskelevät kasvot lukemattomissa lähi- ja puolilähikuvissa. Miehiä haavoittuvampana Christine on sitä ihailtavampi pystyessään pitämään kiinni ihmisarvostaan ja puhtaudestaan, itsestään luoman ja meille välittämän kuvan mukaisesti: hän on taipumaton, turmeltumaton säilyttäessään itsekunnioituksensa ja arvostamiensa ihmisten kunnioituksen. Korruptoituneessa maailmassa hän joka tapauksessa on väärään paikkaan joutunut ihminen. Viimeisessä kuvassa jää avoimeksi, jättääkö hän armottomien pelinsääntöjen suurkaupungin vai päättääkö hän sittenkin jäädä ja yrittää turhista kuvitelmista vapautuneena vielä kerran.

– Marcel Martinin (La Revue du Cinéma 359, mars 1981) ja muiden lähteiden mukaan