Ingmar Bergman leikkasi uudelleen omaelämäkerrallisen TV-minisarjansa tiiviimpään elokuvaversion muotoon. Raastava parisuhdearjen kuvaus seuraa näennäisesti onnellisen avioparin elämää, joka saa odottamattoman käänteen miehen paljastaessa tapailevansa toista naista. Bergmanin avioliittodraamaa syytetään usein ilmestymisensä aikaisesta avioeropiikistä kotimaassaan ja Euroopassa.

***

Kun August Strindberg kuvasi avioliittoa ja perhettä mestarillisessa novellikokoelmassaan ”Naimakauppoja 1-11”, hänen huomionsa pääkohteina olivat yhtäältä sääty-yhteiskunnan rasitteet, valheellisen moraalin kahleet ja taloudelliset paineet sekä toisaalta naisen asema. Strindbergin aika oli nousevan porva­rillisen individualiteetin aikaa. Bergmanin aika on kypsän hyvinvointikapitalis­min, kansankoti-Ruotsin ja kriisiin ajautuvan porvarillisen individualiteetin aikaa. Bergmanin kuvaamalla avioparilla ei ole taloudellisia huolia eikä vanhanai­kaisia uskonnollisia ja moraalisia painolasteja. He ovat sivistyneitä, henkeviä ja tasapainoisia ihmisiä, joilla on kaikki hyvin.

Kohtauksia eräästä avioliitosta alkaa kirjaimellisesti naistenlehti-idyllistä: Johanin ja Mariannen kodissa tehdään lehtireportaasia. ”Mieles­tään he ovat järjestäneet kaikki asiat parhain päin. Patenttiratkaisut ja kiltit latteudet surisevat korvissa.” (Bergman). Elokuvassa käydään läpi pariskunnan välisen suhteen kaikki vaiheet ja variaatiot: idylli, ritualisoitu normaalisuus, valheiden turvin säilytetty yhteisymmärrys, kriisi, ero, tunnustusten teko, täy­dellinen helvetti, ja – viisi vuotta myöhemmin – kompromissi.

Sovinnainen avio­liitto on kuihtunut valheelliseksi rituaaliksi, joka estää näitä kahta ihmistä enää rakastamasta toisiaan, ja vasta täydellisen välirikon ja brutaalin taiste­lun jälkeen he pystyvät kohtaamaan toisensa omana itsenään – salaisessa kohtauk­sessa ”keskellä yötä pimeässä talossa”.

Kun Johanin ja Mariannen avioliitto joutuu kriisiin, päästään keskelle draamoista raadollisinta. Vaikka he yrittävät puhua, käyttäytyä kaikin puolin järkevästi, heitä ajavat aivan toiset, epäjärjelliset ja hallitsemattomat voi­mat. Puhuminen ajaa heidät uusiin loukkauksiin ja umpisolmuihin. He raatelevat itsensä ja toisensa vereslihalle viettely-yritysten, paljastusten ja nöyryytys­ten ketjussa.  Kaikessa puheliaisuudessaan Kohtauksia eräästä avioliitosta osoit­taa, miten huonosti järkevä puhe kattaa ihmisen koko asteikon, niin myönteisten kuin kielteisten tunteiden ilmaisussa.

”Tunneasioissa olemme lukutaidottomien tasolla”, toteaa Johan eräänä selvänäköisyyden hetkenään. ”Meille on opetettu kaikenlaista ruumiista ja Madagaskarin maanviljelyksestä ja piin neliöjuuresta ja hitto ties mistä, muttei sanaakaan sielusta. Me olemme pohjattoman tietämät­tömiä, sekä itsestämme että muista.”

Samalla kun Bergman asettaa kyseenalaiseksi pinnallisen ihmissuhdete­rapian, joutuu tavallaan vaakalaudalle koko länsimaisen ihmisen minuus, hänen käsitys itsestään omavaltaisena yksilönä, oman onnensa seppänä. Yksinäisyys saat­taa olla ehdotonta, kuten Johan toteaa, mutta yksilöllisyys ei sitä ole: ihminen on sulautuma itseään ja muuta maailmaa, kukaan ei ole saari.

Naiskuvan kehitys saattaa olla olennaisin edistysaskel, minkä Bergman on saavuttanut mestariinsa Strindbergiin nähden. Bergman on irtautunut naismys­tiikasta ajautumatta silti strindbergiläiseen naisvihaan. Marianne ilmentää elä­män myöntämistä, juurevuutta, tämänpuoleisuutta, mutta samalla suurta naiiviutta joka ei ole pelkkä terve vastapaino Johanin kyynisyydelle. Joka tapauksessa Bergman panee Mariannen suuhun elokuvan tärkeimmän repliikin: ”Siinä suojatussa maa­ilmassa, jossa sekä Johan että minä olemme eläneet niin tiedostamattomasti ja itsestäänselvästi, piilee sellaista julmuutta ja raakuutta, joka pelottaa minua yhä enemmän ja enemmän, kun muistelen sitä. Ulkonaisesta turvallisuudesta se vaatii kalliin hinnan: on hyväksyttävä persoonallisuuden jatkuva tuhoutuminen.”

– Antti Alasen (Studio 10, 1980) ja muiden lähteiden mukaan