PAHAT NUKKUVAT HYVIN (1960)

Kurosawan epävirallisessa Hamlet-sovituksessa mies ryhtyy kostoretkelle paljastaakseen isänsä murhaajat. Japanin korruptiota kommentoiva draama on Kurosawalle tyypillisesti taidokas sekoitus yhteiskunnallista sanomaa, ihmisläheistä kuvausta ja viihdyttävää genrekerrontaa. Monien tahojen mielestä jopa hänen paras elokuvansa!

***

”Julkisen elämän korruptio on minusta aina kuulunut pahimpiin rikoksiin, mitä on olemassa. Nämä ihmiset kätkeytyvät aina jonkin suuren yhtiön tai laitoksen julkisivun taakse, eikä kukaan tiedä, miten hirveitä he todella ovat, miten karmeita asioita he tekevät. Ajattelin, että heidän paljastamisensa olisi yhteiskunnallisesti merkitsevä teko, ja tässä hengessä aloitin elokuvani, ensimmäisen itsenäisen tuotantoni. Elokuva pitäisi tehdä sillä tavalla, että alkuperäinen idea, mistä se sitten tuleekin, säilyy tärkeimpänä – se tunne, jonka kokee idean saamisen hetkellä.” (Kurosawa)

Koska Kurosawa tässä elokuvassa halusi paljastaa, hän käsikirjoittajineen päätti kertoa paljastustarinan. Aivan kuten Mifune pyrkii paljastamaan isänsä murhaajien julmuuden, niin Kurosawa halusi paljastaa maan mahtavien korruption. Kosto-tragedian muoto syntyi luonnollista tietä: monet perinteiset draamat ja japanilaiset historialliset elokuvat käyttävät tätä kaavaa, erityistä kiintymystä japanilaiset tuntevat ”Hamletia” kohtaan.

Kurosawa itse ei ole tuonut esille elokuvansa sukulaisuutta Shakespearen näytelmän kanssa, mutta monet tarkkailijat ovat panneet merkille yhtäläisyyksiä. Mifune-Hamletin isän on tappanut mies, josta tulee hänen toinen isänsä (appi-isänsä) ja sankarin ensimmäinen motivaatio on yksinkertainen kosto. Hän rakastaa Kagawa-Ofeliaa omalla tavallaan, mutta hänen suhteensa Mori-Claudiukseen on niin vahva, että tyttö joutuu uhratuksi ja tämän Laertesta muistuttavan veljen yritykset kostaa tytön puolesta myötävaikuttavat sankarin tuhoon. Mifunella on Horation kaltainen ystävä ja jopa Poloniuksen kaltainen neuvonantaja (Fujiwara), jonka neuvot hän huolellisesti laiminlyö. Hän jopa järjestää eräänlaisen näytelmän (alun hääjakso) langettaakseen ansan yhtiön johtajan omalletunnolle. Elokuvan loppukin sopii elisabetiläisen tragedian henkeen lukuisine ruumiineen.

Kuten aina Kurosawa tässäkin elokuvassa liikkuu yleisestä yksityiseen, yhteiskunnallisesta yksilölliseen. Voidaan olla montaa mieltä siitä, miten ”yhteiskunnallisesti merkitsevän sanoman” taso onnistuu, mutta kuvaus yhteiskunnalliseen toimintaan kietoutuneesta yksilöstä on joka tapauksessa vivahteikas, moniselitteinen ja raskaana filosofisesta merkityksestä. Kaikkien ”hyvin nukkuvien” roistojen, juonittelujen, ironioiden jälkeen jää jäljelle idea sankarista, jonka täytyy kuolla, koska hän tunnusti itsessään rakkauden, toivon, myötätunnon. Päähenkilön tie näyttää väistämättömältä, ja jos elokuvan jälkimaku tuntuu kitkerältä, se on sitä tervehdyttävän lääkkeen lailla.

– Donald Richien (The Films of Akira Kurosawa, 1965) mukaan