KAUPUNGIN KAUNEIN TYTTÖ (1981)

Ben Gazzara hoipertelee läpi elämänsä roolin jätteiltä, vanhalta viinalta ja hikisiltä panoilta löyhkäävässä Bukowski-filmatisoinnissa, jossa jo yksi selvinpäin suoritettu bussimatka on uroteko. ”Pelotonta riskinottoa – ei ehkä suurta taidetta, mutta elokuvan alastomuus kohoaa esteettiseksi voimaksi.” (Pauline Kael)

***

Charles Bukowski kuuluu Allen Ginsbergin tai Jack Kerouacin ohella samaan amerikkalaisia harharetkiä ja arkipäivän hulluutta kartoittavaan beat-sukupolveen. Hän halveksii kirjallisia eliittiseurapiirejä, porvarillista moraalia ja ylipäänsä sitä pikkusieluista järjestelmää, jonka ulkopuolelle hän määrätietoisesti jättäytyy. “En välittänyt amerikkalaisesta unelmasta, join itseni mieluummin humalaan”, sanoo Bukowskin minähahmo Ben Gazzara Ferrerin elokuvassa. Bukowski etsi toisenlaista Amerikkaa kaduilta ja kapakoista, ryypäten ja naisia iskien, asettuen teksteissään aina katuojan viemäritasolle painettujen ihmisten puolelle. Useimmat hänen romaaneistaan ja novelleistaan pohjautuvat vahvasti omakohtaisiin kokemuksiin elämän sivuraiteella vaeltavista hylkiöistä.

Tämä ei estä Bukowski-hahmo Serkingiä luennoimasta elokuvan aluksi: “Teon ainoa kriteeri on tyylikkyys… Kun Hemingway ampui aivonsa pellolle, siinä oli tyyliä.” Cassavetesin virtaavasta maa-ilmasta ponnistava Ben Gazzara on ihanteellinen tulkki tälle ajelehtivalle kirjailijalle, joka kiitää naisesta naiseen kahden humalan välissä ja pyrkii tietoisesti sukeltamaan todellisuuden pohjamutiin etsiäkseen sitä minkä kokee olemassaolonsa ytimeksi. Eksistentialistisen etsinnän ja ahdistuksen kiintopisteeksi löytyy Ornella Mutin esittämä “kaupungin kaunein tyttö”, runoilijan hullu rakkaus, “huora joka oli enkeli ja joka lensi niin lähellä maata että murskautui”.

Gazzaran-Bukowskin-Serkingin kirjailijahahmossa on tyyliä silloinkin kun hän on kaikkein rapistuneimmillaan, pakkomielteisimmillään, sovinistisimmillaan. Paluu äidin kohtuun ja sukupuolielinten silpominen ovat enemmän ferreriläisiä kuin bukowskilaisia pakkomielteitä: edellinen toistuu Alastomassa serkussa (1978) ja Chiedo asilossa (1979), kun taas Viimeisen naisen (1976) päätteeksi Ferreri pani sankarinsa leikkaamaan peniksensä. Kaupungin kauneimman tytön Cassille sukupuolielinten silpominen on rakkaudentunnustus ja vastalause prostituoidun olotilalle.

Pessimistisimmillään Ferrerin elokuva on luettavissa niin, että ihminen ei nykyään pysty hallitsemaan ruumistaan eikä sieluaan; meitä raiskataan lakkaamatta ja tähän sosiaaliseen väkivaltaan alistumattomat ajautuvat väistämättä umpikujaan. Kirjailijalla on kuitenkin tyylinsä nähdä maailma ja ihmisellä tyylinsä olla maailmassa. “Mistä runous tulee?”, kirjailija kysyy lopuksi, ja vastaa: “Näytä minulle rintasi, niin lausun runon”. Kyseessä on uusi tyttö, ferreriläiseen tapaan meren rannalla, veden, vapauden ja toivon metaforien ympäröimänä. Amerikka ja Bukowski näyttävät opettaneen Ferrerille, että nainen on sittenkin miehen tulevaisuus, huolimatta sukupuolten päättymättömästä sodasta ja väkivallasta.

Kirjailijan ja Cassin tuhoavan suhteen ympärille Ferreri rakentaa kuvastoaan, joka on paikoin aidosti runollista ja välittää onnistuneesti Los Angelesin laitapuolen miljööt ja tunnelmat. Ilmapiirissä tuntuu Bukowskin tekstin alakuloinen, karhea, kokenut ja minäkeskeinen vire. Pitkälle elokuva seisoo myös Ben Gazzaran varassa, hän luo runoilijasta hahmon, jonka uskoo elämän sähkövirtojen leikkauspisteeksi ja synkkien pohjavesien sukeltajaksi.

– Sakari Toiviaisen (1982), Tapani Maskulan (1983) ja muiden lähteiden mukaan