VERONIKA VOSSIN KAIPUU (1982)

Aikoinaan rakastettu kolmannen valtakunnan tähti Veronika Voss (Zech) taistelee selviytymisestään menneisyyden haamujen keskellä sodanjälkeisessä Münchenissä. Hän kohtaa toimittajan (Thate) sateisessa puistossa, ja tämä lumoutuu hänen kauneudestaan.

***

Fassbinderin viimeistä edellinen elokuva on hieno kappale ohjaajansa suurisuuntaista “inhimillistä näytelmää” ja sodanjälkeisen Saksan henkisen ilmaston kartoitusta. Veronika Vossin kaipuu liittyy kiinteästi siihen “uuden Saksan” rakentamista kuvaavaan sarjaan, jonka aikaisempia näytteitä olivat Maria Braunin avioliitto ja Lola. Näissä kaikissa Fassbinder kertoo melodramaattisen tarinan, jonka käänteet liittyvät “Saksan talousihmeen” poliittisiin ja yhteiskunnallisiin kehitysvaiheisiin. Kaikissa nimihenkilö on Saksan vertauskuva ja kaikissa kelataan jälleenrakennuskauden kiihkeintä vaihetta 1950-luvulla.

Veronika Vossin kaipuussa aika on 1955 ja päähenkilö tällä kertaa hermoraunioksi ja huumeiden orjaksi ajautunut entinen filmitähti, joka on kokenut loistonsa päivät Hitlerin aikana ja UFA-yhtiön siipien alla. Nyt hän yrittää irrallisilla suhteilla pitää yllä kuvaa eroottisesta vetovoimastaan ja elää menneisyyden loistollaan. Mutta jäljellä on vain kulissi, jonka takana juonittelijat kehittelevät häikäilemättömiä liiketoimiaan.

Näyttelijätär Sybille Schmitzin (1909-55) itsemuhaan päätynyt kohtalo on vaikuttanut Veronika Vossin esikuvana samalla kun elokuva ulkoisilta puitteiltaan tuo mieleen Hollywoodin traagiset tähtitarinat, jonkin Auringonlaskun kadun mytologian. Pelkkää sattumaa eivät myöskään liene Veronika Vossin tarinan yhtymäkohdat Fassbinderin omaan kohtaloon, melodraamaan ihmisestä, jonka ammatti (elokuva), historia (Saksa) ja pako huumeisiin tuhoavat.

Maria Braunin, Lili Marleenin ja Lolan tavoin Veronika Voss on nainen, joka elää unelmalleen ja unelmissaan. Häntä on rakastettu ja ihailtu, nyt häntä enää käytetään hyväksi. Ulkopuolisen näkökulman tuo urheilutoimittaja, joka ensin uteliaana, sitten lumoutuneena ja täysin vastustuskyvyttömänä kietoutuu mukaan Veronikan harhamaailmaan. Fassbinderin kuva maailmasta on jälleen hyytävän julma: Kaikki unelmat ja tunteet poljetaan maahan, rakkaus ja hyvät aikomukset siittävät vain tuhoa ja kuolemaa. Niskan päällä ovat ne, jotka eivät uneksi eivätkä tunteile.

Veronika Vossin mustavalkoisiin kuviin Fassbinder on tietoisesti ladannut melodraaman kulta-aikojen patinaa. Keskeisen miljöön häikäisevän valkoiseksi ylivalotettu tausta, lasien taakse jähmettyneet kasvot ja katseet, yökohtausten tummat sävyt luovat osaltaan sitä valon ja varjon ja unelmien kudosta, jonka Veronika eräässä vaiheessa määrittelee elokuvan salaisuudeksi.

– Sakari Toiviaisen (1982) ja Markku Tuulen (1982) mukaan