TIE (1982)

Turkin kuuluisin elokuva on Cannesin Kultaisen palmun voittaja, kurdi Yilmaz Güneyn vankeudesta ohjaama kuvaus viidestä vangista perinteiden ja poliittisen mielivallan puristuksissa. Väkevässä tie-elokuvassa miesten kotilomamatkat eri puolille Turkkia antavat Güneyn tyylin mukaisen kuvan sotilasdiktatuurin tilasta – karun ja kulmikkaan kuin turkkilainen maisema.

***

Huolimatta runsaasta tuotannostaan Turkki on kansainvälisesti tuntematon elokuvamaa, koska epävakaa poliittinen tilanne on tukahduttanut kiinnostavimmat aiheenvalinnat. Sikäläisistä ohjaajista maineikkain on ollut Yilmaz Guney (1937-84), syntyperältään kurdi ja maatyöläisen poika kaakkois-Turkista. Hän kirjoitti romaaneja, novelleja ja poliittisia tekstejä ja toimi elokuvassa käsikirjoittajana, ohjaajana ja näyttelijänä. 1950-luvun lopussa ja 1960-luvulla hän oli Turkin suosituin filmitähti, joka ensimmäisen kerran joutui vankilaan 1961 poliittisen runon kirjoittamisesta. Guney ryhtyi ohjaamaan omia elokuvia 1968 ja ehti tehdä niitä parikymmentä huolimatta siitä, että istui vuodesta 1972 lähtien suurimman osan elinaikaansa vankilassa poliittisista syistä.

Yol, Guneyn kuuluisin saavutus, on niitä elokuvia, jotka hän ikään kuin kauko-ohjasi vankilasta: salaa hän pystyi lähettämään yksityiskohtaiset ohjeet apulaiselleen Serif Görenille (jonka nimiin ohjaus on merkitty) ja saattoi itse huolehtia myös kuvatun materiaalin leikkauksesta onnistuttuaan pakenemaan Ranskaan. Yol putkahti esille Cannesin festivaaleilla 1982 ja Guney ehti nähdä sen voittavan juhlien pääpalkinnon ennen varhaista kuolemaansa.

Yolin (nimi tarkoittaa ”tietä”) lähtökohta oli Guneyn vankitovereiden kertomuksista. Hän pyysi heitä pitämään kirjaa kokemuksistaan loman aikana. Näistä muistiinpanoista Guney kutoi käsikirjoituksen noin kuuden tunnin mittaiseen elokuvaan, jossa seurataan 11 vangin lomaa. Valmiissa elokuvassa vankikohtaloita on viisi, joiden kautta piirtyy havainnollinen kuva maasta ja kansasta sekä sotilasdiktatuurin että menneisyyden tukahduttavien perinteiden kahleissa. Yhden vangin silmin koetaan kurdien tyly kohtalo, toisen kautta perehdytään naisen nurjaan asemaan ja kolmannen välityksellä tutkaillaan nuorten vapaudettomuutta ja kyvyttömyyttä päättää omista asioistaan. Jokaisessa tapauksessa on kysymys unelmien murskaantumisesta fasistisen valtiokoneiston tiukasti ylläpitämän patriarkaatin kourissa. Ahdasmielinen uskonnollisuus ja moraali kahlitsevat miehen ja naisen yhtä tehokkaasti kuin avoin poliittinen sorto. Guneyn mukaan sortoa eivät synnytä vain hallitsijat, vaan myös ihmisten mieliin näkymättömän vankilan: niinpä koko Turkkia Gunayn mielestä nimittää vankilaksi.

Yolin ihmiskohtalot todistavat taitavasti ja vakuuttavasti tämän näkemyksen oikeaksi. Hyvin harvoin elokuvan historiassa jonkin kulttuurin hallitsevat sisäiset rakenteet on pystytty saamaan näkyville näin selkeinä ja uskottavina. Yolia sopisi täten pitää eräänlaisena sosiologis-antropologisena dokumentaarina fiktiivisessä muodossa. Silti se ei hetkeäkään tunnu didaktisella eikä siinä myöskään ole teoreettisen konstruktion makua, vaan nuoruudessaan innokkaasti amerikkalaisia seikkailuelokuvia katsellut Guney on punonut panoraamansa osaset mukaansatempaavaksi kertomukseksi.

Elokuvatarkastamo sai Suomen turkkilaiselta yhteisöltä ja ystävyysseuralta pyyntöjä elokuvan kieltämiseksi, mutta ei ryhtynyt asian suhteen minkäänlaisiin toimenpiteisiin.

– Ywe Jalanderin (1982) ja muiden lähteiden mukaan ST (sensuurilisäys JS)