TÄHTIKIRKAS YÖ (1982)

Toscanalaiseen kylään sijoittuva pienen tytön näkökulmasta kerrottu lyyrinen ja koskettava elokuva kuvaa kyläläisten pakomatkaa heidän kuultuaan, että natsit ovat tulossa tuhoamaan heidän kotinsa. Cannesin Grand Prix’n aikanaan voittanut jännittävä ja runollinen elokuva on 1970-luvun italialaisen elokuvan pelastajia.

***

Paolo ja Vittorio Taviani kuuluvat samaan sukupolveen kuin esim. Pasolini ja Olmi, siis toiseen Italian sodanjälkeisessä elokuvassa, ja eräänlaisiin neorealismin kruununperillisiin. Ja yhtä varmasti kuin italialainen neorealismi humanistisesti suuntautunut ja sosiaalisesti värittynyt reaktio Italialle poliittisesti ja moraalisesti katastrofaaliseen toiseen maailmansotaan, on Taviani-veljesten Tähtikirkas yö sekin saman trauman käsittelyä, joskin viivästynyttä ja tällä kertaa lapsuuden näkökulmasta katsottuna, kuten ohjaajien ikä on sanellut. Myös ideologisesti elokuva seuraa neorealismin viitoittamaa tietä, kun se 40 vuotta myöhemmin luo uudelleen erään episodin maailmansodan loppukouristuksista Italian maaperällä.

Tähtikirkas yö täyttää ainakin yhdessä suhteessa merkityksellisen taideteoksen mitan: se on epätavallisen ”tiivis” elokuva monine päällekkäisine kuvioineen. Ja se on sitä mm. sen ominaisuutensa voimalla, että se on monien perinteiden kohtauspaikka, tiivistetty ja keskitetty kudos Italian historiassa esiintyneistä kulttuurimuodoista.

Marxilaisen käsityksen jälkiä näemme käsityksessä historiallisesta tilanteesta, kansan, sortajien ja sankarien keskinäisistä rooleista ja heidän suhteellisesta avuttomuudestaan tässä kohtalon määräämässä mekaniikassa. Terävimmillään tämä katsantokanta esiintyy ehkä siinä onnettomuutta tuottavassa tehtävässä, joka on osoitettu kirkolle ja ennen muuta korkeimmalle kirkolliselle hierarkialle. Parhaista tarkoituksista, rakkaudesta, uskosta ja toivosta huolimatta se muuttuu todelliseksi loukuksi seurakunnalle.

Merkityksellisempi ja syvempi kristillis-moraalinen malli heijastuu elokuvasta kokonaisuutena, sen nimestä ja kehyskertomuksesta: tähdenlennosta, joka panee alulle ja tekee mahdolliseksi tämän taianomaisen yön toiveentäyttymyksen pahuudesta, ja tytön paha tahto saa ilmauksensa hänen repliikissään siitä, miten jännittävä ja hauska tämä seikkailu hänelle on. Elokuvan näkökulma on vilpittömämpi, traagisempi ja realistisempi kuin olemme tottuneet ihmisen, ja erityisesti lapsen, ”toden” luonteen tulkinnoissa. Sota osoittautuu tällä tavalla seuraukseksi piristävien ja kiihottavien elämysten syvälle ankkuroituneesta tarpeestamme, se on itse asiassa toiveentäyttymystä, jonka pyörteisiin yksityinen ihminen ja ihmiskunta kokonaisuudessaan voivat menehtyä. Ja jos sen lisäksi näemme tähdenlennon maailman tuhoutumisen vertauskuvana, muodostavat kaikki nämä katastrofit onnettomuuden ja syyllisyyden yhteen juotettujen lenkkien ketjun, jonka loppua nyttemmin voimme kuvitella vain vielä katastrofaalisempana vaihtoehtona.

Ja tällä psykologisella realismilla Tavianit kytkeytyvät suoraan siihen antiikkiin, joka on niin kadehdittavan ja luonnollisen läsnä oleva kaikkialla Välimeren syvänteessä. Voi ehkä sanoa, että antiikin perintö Taviani-veljeksillä samoin kuin Viscontilla on ennen muuta siinä keskeisessä osassa, joka raakuudelle ja tragiikalle on annettu ja siinä tavassa, millä ne edellyttävät toisiaan.

– Mikael Enckell (”Takaisin antiikkiin” kokoelmasta Peiliin kirjoitettu, 1988)