MEHÄN RAKASTIMME TOISIAMME NIIN PALJON (1974)

Gassmanin ja Ettore Scolan vuosikymmeniä kestäneen yhteistyön koskettavin elokuva on suurenmoinen draamakomedia vastarintaliikkeen partisaaneista, jotka vannovat ikuisen ystävyyden voimaan, mutta joita elämä ajaa erilleen. Vittorio de Sicalle omistettu rakkaudentäytteinen elokuva kartoittaa kolme vuosikymmentä italialaisen yhteiskunnan vaiheita.

***

Ettore Scolalla (s. 1931) oli takanaan kymmeniä käsikirjoituksia ja kymmenkunta omaa ohjaustyötä ennen elokuvaa Mehän rakastimme toisiamme niin paljon, jota voidaan pitää hänen varsinaisena läpimurtonaan. Tässä teoksessaan Scola jäljittää Italian historiaa 30 vuoden ajalta, sodan päättymisestä 1970-luvulle. Kolmen partisaanitoveruksen vaiheet ja heidän rakkautensa samaan naiseen toimivat runkona tarinassa, joka yksilöllisiin henkilöhistorioihin liittää poliittisen kehityksen suuren linjan, jopa italialaisen elokuvan historian. Yhteisestä vasemmistolaisesta taustasta kukin miehistä kasvaa omaan suuntaansa: ihanteellisuus vaihtuu pettymykseksi, sopeutumiseksi tai ilmaan huitomiseksi. ”Halusimme muuttaa maailmaa, mutta se onkin muuttanut meidät”, tiivistää muuan päähenkilöistä keskeisen temaattisen kaaren.

Poliittiselta kannalta Scolan elokuva on vahvasti rakennettu, mutta silti se saattaisi olla vain yksi ”sitoutunut” elokuva lisää, ellei se löytäisi ominta laatuaan alituisessa huumorissa. Tarina on kaiken aikaa hauska, komiikkaa kyynelten rajoilla, ja rakentuu selkeälle pyrkimykselle tavoittaa kohdeyleisönsä mahdollisimman kattavasti. Tässä mielessä Scola toteuttaa italialaisen elokuvan parasta perinnettä: vuodesta 1945 eli neorealismin synnystä lähtien italialainen elokuva on pitänyt yllä jatkuvaa vuoropuhelua siihen yhteiskuntaan, jossa sen juuret ovat. Ei ole mikään sattuma, että Scola nostaa esiin De Sican, Antonionin, Fellinin ja Ihanan elämän: kyseessä ovat konkreettiset tuokiot nyky-Italian historiassa, kuten myös sellaiset tuokiot, joita yksin elokuva – ainakin paljon paremmin kuin kirjallisuus – on pystynyt tulkitsemaan ja pohtimaan.

Scola on suonut De Sicalle olennaisen paikan: ei yksin elokuvahistoriallisella, vaan myös yleisluontoisemmalla poliittisella ja yhteiskunnallisella tasolla. Italialaisen neorealismin keulahahmona hän ei vain edustanut elokuvan uudistumista, vaan hänen työhönsä ja hahmoonsa sisältyi myös lupaus sodanjälkeisen yhteiskunnan sosiaalisesta ja taloudellisesta mullistuksesta. Näin De Sicasta tulee myös epäonnistumisen symboli: 1940-luvun lopun muutamien poikkeuksellisten elokuvien jälkeen hän on vähitellen vajonnut kulutuselokuvaan, huolimatta ajoittaisista kapinallisista merkeistä.

Scolan elokuva on kiinni neorealismissa molempien funktioiden osalta. Alun partisaanitaistelut on kuvattu kuin suorana kunnianosoituksena Rossellinille, neorealismin toiselle suurelle pioneerille. Tämän jälkeen Scola käsittelee sitä, miten sodanjälkeisen ajan yhteiskunnalliset ja poliittiset tavoitteet petettiin, suuresta kehitys- ja uudistusoptimismista jäi jäljelle vain laukkaava kapitalismi, tai sen muunnelma, jota Pasolini nimitti ”konsumerismiksi”. Tällaiset keskeiset piirteet Italian sodanjälkeistä historiaa heijastuvat Scolan neljän päähenkilön kehitystarinoissa, samalla kun Scola muistuttaa kaiken aikaa, miten myös elokuvan kuvitteellinen maailma on näytellyt ratkaisevaa osaa historiallisessa tietoisuudessa.

– Jean A. Gilin (Ecran 46, avril 1976), Jan Aghedin (Sydsvenska Dagbladet 21.12.1978) ja muiden lähteiden mukaan ST. Tekijätietoa päivitti AA 25.4.2000