DIIVA (1981)

Diva
Ohjaaja
Jean-Jacques Beineix
Henkilöt
Wilhelmenia Wiggins Fernandez, Frédéric Andréi, Richard Bohringer
Maa
Ranska
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja
K16
Kesto
118 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm
Lisätieto
Delacortan romaanista

Cinéma du look -trendin aloittajana pidetty postmoderni rikoselokuva yhdistää oopperaa popmusiikkiin Pariisin metroon syöksyvän moottoripyörän sulavuudella. Tummaihoisen oopperalaulajan ja pakkomielteisen fanin rakkaudesta kertova Diva ohittaa rotukysymykset kevyesti, mutta tarinaan voi lukea myös poliittisia allegorioita.

***

Jean-Jacques Beineixin esikoiselokuvassa Diiva kiinnittyy ensimmäiseksi huomio ajanmukaiseen ulkokuoreen, hyper-realistiseen, jälki-punkin kyllästämään visuaaliseen tyyliin, joka näyttää ylenkatsovan humanismin ja lajityypin, rikoselokuva, perinteitä. Ultramoderni kääre pitää kuitenkin sisällään perinteisen moraalin onnellisine loppuineen, viattomuuden ihannointeineen ja toiveiden täyttymyksineen. Beineixin tyylin moderniutta ei silti ole syytä aliarvioida. Poptaide-lavastuksista, erikoisista miljöistä, valikoiduista väreistä ja yliherkistä kompositioista syntyy vakuuttavalla tavalla fantasiamaailma, joka merkitsee vain sivuaskelta rikoselokuvan realismista, joka puolestaan on jännitysviihteestä ponnistavaa tyylittelyä.

Kahden arvokkaan ääninauhan limittäisistä seikkailuista Beineix rakentaa elokuvan, joka sisältää hyvinkin eriparisia aineksia. Korkeakulttuurin hienostuneisuudesta hypätään keskelle gangsteridraamaa, yksityiset pakkomielteet saavat taustakseen yhteiskunnallisen lahjonnan ja väkivallan kuviot. Henkilöt omaksuvat yllättäviä rooleja: poliisilla ja gangstereilla ei ole suurta eroa, maailmasta vetäytyvä mietiskelijä osoittautuu kaikkein tehokkaimmaksi toiminnan mieheksi. Jännitteitä luo edelleen Beineixin tapa limittää klassiseen musiikkiin perinteistä ranskalaista musiikkia tai nykyajan rockia. Dialogi- ja vauhtijaksojen välissä on hiljaisia suvantoja, jotka saattavat äkkiarvaamatta räjähtää villiksi ja veriseksi toiminnaksi.

Kuvien tekstuuri on vielä ääninauhaakin rikkaampi. Rohkeasti Beineix on pyrkinyt sulattamaan yhteen tutun monumentaali- ja turisti-Pariisin sekä pysäköintialueitten ja rähjäisten varastojen uuden, vulgaarin Pariisin. Jokainen miljöö on sinällään merkitsevä ja niiden vuorovaikutus tuottaa samanlaisen hyytävän kokemuksen kuin vastakkain joutuvien henkilöhahmojen väliset jännitteet. Ihmiskuvauksessa ei ole paljon syvyyttä, mutta elokuvan kiehtovuus liittyy pikemminkin kasautuvasti mutkistuvaan ja epätodennäköiseen toimintaan, joka muistuttaa Supermania tai Fantomasta näyttäessään kieli poskella pitkää nenää dramaattiselle uskottavuudelle.

Tässä mielessä elokuvan dramaattinen rakenne on ällistyttävän lähellä oopperamuotoa. Ei ole sattuma, että elokuva alkaa oopperassa ja loppuu siellä Diivan laulaessa ”La Wallyn” aariaa. Beineix on tunnustanut, että ooppera on hänen teoksensa keskeinen vaikuttaja ja että hän suosii sen korostetun havainnollista toimintaa ja tyyliteltyjä lavasteita sovinnaisen elokuvarealismin kustannuksella. Tavassaan käyttää klassista musiikkia modernistisissa puitteissa Beineixia on verrattu Godardiin. Ilmeisin rinnastuskohde on Viimeiseen hengenvetoon. Molemmat teokset tuovat esiin kiintymyksen Hollywood-elokuvaan ja Americanaan läpi gangsterielokuvan juonen sekä ranskalaisen miehen ja amerikkalaisen naisen suhteen; molemmat tekevät selvän pesäeron ranskalaisen elokuvaperinteen luutuneisiin konventioihin. Vertailua ei ole syytä viedä tämän pidemmälle; joka tapauksessa Diiva merkitsee virkistävän omintakeisen lahjakkuuden lupaavaa debyyttiä.

– Martyn Autyn (Sight and Sound, Autumn 1982) ja muiden lähteiden mukaan