NOSTALGIA (1983)

Nostalghia/Nostalgi
Ohjaaja
Andrei Tarkovski
Henkilöt
Domiziana Giordano, Oleg Jankovski, Erland Josephson
Maa
Italia/Neuvostoliitto
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja
K12
Kesto
127 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm
Lisätieto
näytöksen 16.1. alustaa arkkitehti, professori emeritus Juhani Pallasmaa

Taistelu neuvostopolitrukkien kanssa rasitti Tarkovskia, jonka tuotanto jäi suppeaksi. Lähtiessään Italiaan tekemään Nostalgiaa Tarkovski ei arvannut, ettei hän enää voisi palata kotimaahansa. Elokuva kertoo venäläisestä runoilijasta, joka matkustaessaan Italiassa naisoppaansa kanssa saapuu vanhaan kylpyläkaupunkiin ja kohtaa hullun Domenicon.

***

Syvä, mietteliäs rauha; kuvasommittelun henkeäsalpaava kauneus; pelkistetty, tummaviritteinen ja silti intohimoisen elävä väriasteikko; salamyhkäiset, vivahdusherkät valoefektit. Nostalgia on kuvallinen seikkailu: se on tarkoitettu silmän löytöretkeksi. Esineistynyt kulttuuri on turruttanut katseen efektiivisiin, shokeeraaviin kuviin, jotka vaikuttavat nopeasti, mutta kapeasti. Tarkovski tavoittelee näkemisen syvää ja kokonaista elämystä ja kokemusta.

Nostalgia loistaa pimeää valoa. Kaikkialla kohtaa saman hämärän, jonka keskellä pehmeä valonlähde saa aistimaan voimakkaasti tilan ja esineiden muodon. Tarkovskin kuvat ovat äärimmäisen realistisia, aineen kemia on paljaana läsnä, ja kuitenkin ne säilyttävät mystisen tavoittamattomuutensa, eivät luovuta salaisuuttaan. Hengen uteliaisuus tunkeutuu materian neljänteen ulottuvuuteen. Tarkovskin kuvat ovat, eivät selity. Konkreettisella ja symbolisella ei enää ole eroa. Kuvia voi tulkita elämällä ne. Fysiikka ja runous löytävät toisensa, seisomme kadottamamme eheyden, synteesin äärellä.

Venäläinen runoilija Gortshakov valmistelee elämäkertaa säveltäjä Sosnovskista, joka 1700-luvun lopulla asui jonkin aikaa Italiassa. Gortshakov vaeltelee Bolognan lähistöllä säveltäjän jalanjäljillä, seuranaan Moskovassa opiskellut tulkki Eugenia, joka käy hysteeriseksi, kun itseensä uppoutunut mies ei juuri osoita hänelle huomiota. Eugenia uskoo inhimillisen merkityksen välittymiseen kielen avulla kulttuurista toiseen, mutta saa vastaansa argumentin: ”Runoutta ei voi kääntää”. Runoilija ehdottaa valtioiden välisten rajojen murtamista, mutta uneksii voimakkaasti omasta alkusylistään, äiti Venäjästä. Ei ole vaikea nähdä säveltäjällä, runoilijalla ja Tarkovskilla yhteistä dilemmaa: ”Voisin yrittää olla palaamatta Moskovaan, mutta se ajatus tapaa minut.”

Gortshakov / Tarkovski on vakuuttunut, että kukaan ei voi ymmärtää millaista on olla venäläinen ulkomailla. Emme edes tiedä, mitä käsite ”nostalgia” merkitsee venäläiselle. ”Se ei pelkästään surun tunne”, Tarkovski on selittänyt, ”se on sairautta. Hengen moraalista kärsimystä, joka muistuttaa uskon ja toivon menetystä. Ne, jotka eivät selviä siitä, kuolevat.”

Nostalgian näkökulma laajenee vielä yhteen ulkopuoliseen, hulluna pidettyyn profeettaan Domenicoon, joka taannoin on teljennyt perheensä seitsemäksi vuodeksi taloonsa odottamaan maailmanloppua. ”Mikä mieletön maailma, kun tarvitaan hullu avaamaan silmänne”, saarnaa Domenico ennen polttoitsemurhaansa. Hän antaa Gotshakoville tehtävän kuljettaa kynttilä sammumattomana altaan päästä päähän. Vasta tämän lupauksen täyttämisessä runoilijan ahdistus itsensä ja tehtävänsä edessä löytää jonkinlaisen purkautumisväylän. Runoilija tunkeutuu luonnon elementteihin (maa, ilma, tuli, vesi), ottaa aktiivisen suhteen maailmaan, mutta samalla kuluttaa itsensä loppuun, ikään kuin tuhoutumalla voisi luoda jotakin. Paperi palaa, henki salpautuu, mutta ”kuoleman jälkeen voi syntyä uudelleen kuin sana”. Viimeisessä kuvassa Italian ja Venäjän maisemat, lapsuus ja nykyisyys sulavat yhteen.

Nostalgia saattaa näyttää pysähtyneeltä elokuvalta. Tarkovski maalaa samaa taulua, hioo samaa asetelmaa. Mutta jokainen kuva ja ääni on ainutkertainen: kaikki on voimakkaasti läsnäolevaa niin, että juuri esineellinen erityisyys antaa visioille niiden yleisen merkityksen. Kukaan ei ole päässyt yhtä syvälle elävän materian perushuokoisiin, aineen hengityksen. Tarkovski pyrkii asettamaan ihmisen osaksi maailmankaikkeutta, kosmista jatkumoa, mutta hänen sfäärinsä löytyvät aina maan päältä.

– Markku Varjolan (1984) ja Antti Alasen (1984) ja muiden lähteiden mukaan ST. Tekijätietoa päivitti AA 6.6.2000