RAHA (1983)

Leo Tolstoin Väärennetty korkolippu -novellista sovitettu elokuva seuraa väärennetyn setelin kyynistä kierrätystä ihmiseltä toiselle. Bressonin käsissä yksinkertaisesta tarinasta muovautuu yhteiskunnan järjestystä, normeja ja välinpitämättömyyden tuhoisia seurauksia tutkiva mestariteos.

***

Raha on yksiselitteinen, paljas ja ehdoton otsikko Bressonin uudelle elokuvalle. Paholainen luultavasti viittasi satunnaisen repliikin kautta johonkin metafyysiseen, mutta nyt ollaan tekemisissä Tolstoin novelliin pohjautuvan modernin, ankaran, ennalta määrätyn moraalisen tarinan kanssa. Sen teemalla on tuonpuoleiset ulottuvuutensa, mutta tapa jolla Bresson kehittelee sitä, on tiiviisti kiinni tämän päivän todellisuudessa ja hänen tuotantonsa peruslinjassa.

Loogisella väistämättömyydellä etenevässä painajaismaisessa tapahtumaketjussa on sattumaa ja johdatusta, mutta johdattelijana on nyt näkyvä jumala, kahiseva. Pirullisella johdonmukaisuudella se muuttaa sinne missä niin sanottu sielu majaili ennen kuin havaitsi itsensä kannattamattomaksi. Uusi, ostettava ja myytävä, väärennettävä ja varastettava jumala vastaa paremmin nykyajan vaatimuksia, koska sitä voi pidellä kädessä, monistaa ja levittää. Elokuvan henkilöiden ainoa intohimo onkin fetisistisessä kanssakäymisessä arvopaperilappujen kanssa.

Öljykuski joutuu kauppiaitten epärehellisyyden takia vankilaan, saatteenaan tuomarien moitteet kunniallisten kansalaisten häpäisemisestä, ja menettää työpaikkansa. Hän kostaa ensin pankille, sitten hänet pettäneelle, mutta jatkossa sivullisille hotellinomistajille ja lopuksi jopa ainoalle hyväntekijälleen, vanhalle naiselle. Kapina alkaa yhteiskunnallisena ja päättyy itseensä luomiseen kohdistuvana kieltona. Mies, joka on painettu maan rakoon, omaksuu antijumalan roolin. Materialismi kääntää metafysiikan nurin päin. Tolstoin novellissa armo löytyy toisten palvelemisesta. Bressonin versiossa on vain yksi pyhimys, vanha nainen, ja hänenkin työnteossaan illuusiottoman alistuva leima: tuonpuoleisesta ei ole tietoa, on vain tämä hetki. Bresson antaa ruohon viheriöidä, maan luovuttaa perunaa ja Bachin soida niin niukasti, ettei yksikään sielu pääse livahtamaan vapaalipulla paratiisiin.

Bressonin tyyli on niin sisäänpäin kääntynyttä, että se saa vallitsevan näytösluontoisen, spektaakkelimaisen elokuvan näyttämään prostituutiolta. Bresson ei loista tehojen lisäämisellä, vaan niiden karsimisella, ei runsaudella, vaan kitsaudella. Draama ei leviä näyttelijöiden irvistyksiin, kamera‑ajoihin, metsässä juoksuihin, vaan tihentyy hiljaisuuteen, pidättymiseen, pieniin yksityiskohtiin: liioittelemattomaan eleeseen, arkiseen esineeseen. Jatkuvasti henkilöt avaavat ja sulkevat ovenripoja, mutta ovet johtavat vain uusiin oviin, lukot uusiin lukkoihin. Rahankäsittelyn eleet on kuvattu hartaasti ja täsmällisesti kuin messutoimitus. Yhtä voimakas on kuolleen materian läsnäolo ääninauhalla. Jatkuvasti samat askelten, oven, autojen tasaisesti toistuvat äänet, jotka eivät jätä hengelle liikkumatilaa. Liikenne on paholainen.

Paholainen on siis jälleen asialla, eikä enää ”luultavasti”. Ihmissuhteet, jos ihmisistä voi enää puhua, pelkistyvät rahan vaihtoon, parittelu tapahtuu seteliautomaatin kanssa. Poissa on se spirituaalinen kauneus, joka on näkynyt Bressonin edellisten elokuvien päähenkilöiden kasvoilla. Jumala on lakannut puhumasta, uskon meri on väistynyt, olemme maailmassa jossa ei ole varmuutta, rauhaa eikä apua tuskaan.

– Markku Varjolan (Ylioppilaslehti 29.11.1984) & John Pymin (Sight and Sound, Autumn 1983) mukaan ST. Tekijätietoa päivitti 11.1.2001 AA