ETUNIMI CARMEN (1983)

Prénom Carmen/Förnamn Carmen
Ohjaaja
Jean-Luc Godard
Henkilöt
Maruschka Detmers, Jacques Bonnaffé, Myriem Roussel
Maa
Ranska/Sveitsi
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
85 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Ikäraja

Varhaistuotantoon tehdyn pesäeron ja 70-luvun politisoitumisen jälkeen Godard osoitti olevansa edelleen huippukunnossa. Venetsian pääpalkinnon voittaneessa rikoselokuvassa Carmen X lainaa setänsä rantahuvilaa, jotta voisi suunnitella rikollisjenginsä kanssa pankkiryöstön. Kylmä rikostarina lämpenee sensuelleihin liekkeihin, kun Carmen ryöstön aikana rakastuu vartijaan ja haluaa karata tämän kanssa.

***

Kun Meriméen ”Carmen” 1870-luvulla sai ensimmäisen näyttämöversionsa Bizetin oopperana, se aiheutti kovasti pahennusta ja kauhua kahdesta syystä. Ensinnäkin se näytti tavalliset työläiset ja prostituoidut taiteellisen käsittelyn arvoisina subjekteina ja toiseksi se näytti naisen, joka muutti halujaan mielijohteesta, ohi kaikkien psykologisen motivoinnin. Nämä molemmat elementit ovat jäljellä Godardin versiossa – sitoutuminen demokraattiseen taiteeseen ja kieltäytyminen Carmenin käyttäytymisen selittelystä. Godard on rakentanut elokuvansa siten, että nykypäivän Ranskaan sijoitetun, suhteellisen suoraviivaisen Carmen-tarinan kanssa on leikattu yhteen sarja muita jaksoja: viulukvartetti harjoittelemassa Beethovenin musiikin kauneuden tavoittamiseksi olemme tietoisia siitä, miten sellainen taide on riippuvainen arkipäiväisen poissulkemisesta – omistautumisesta ja harjoituksesta, jotka tekevät ruumiista ja viulusta täydellisesti hallitun instrumentin tiettyä äänialuetta varten. Elokuvan haasteena on ottaa materiaalinsa ja saavuttaa yhtä lailla mutkikas kaava, mutta luonnollisen ja urbaanin maailman materiaalista. Niinpä otokset merestä, Seineä ylittävästä metrosta ja yöllä Pariisista poistuvista autoista tavoittavat kasautuvasti sarjan kertauksia ja eroja, jotka näyttävät meille arkipäivän kauneuden.

Mutta itsensä avaaminen tällaiselle kauneudelle on kaiken vaarantamista. Kuten Carmen kahteen kertaan sanoo: ”Jos rakastat minua, se on loppusi.” Avautumalla todellisen yhteyden mahdollisuudelle Joseph tuomitsee itsensä tuhoon. Fetissin maailman ulkopuolella ei ole enää kontrollia, ja hän menettää kaikki nuo miehisyydelle niin välttämättömät tukipylväät. Väistämätön reaktio on väkivalta. Fetisismi näyttäytyy miehisen mielenterveyden korvaamattomana ja tukahduttavana edellytyksenä. Rakkaus, miehelle, on väistämättä tuomittua. Pessimismille ei näytä olevan vaihtoehtoa, mutta kaikesta huolimatta Prénom Carmen kahden edeltäneen elokuvan lailla päättyy optimismin merkkeihin. Kuoleva Carmen vaatii saada tietää nimen tuolle hetkelle, jolloin kaikki on lopussa, tuhoutunut, mutta silti päivä koittaa ja itse ilma hengittää: ”Se on nimeltään aamunkoitto”, kuuluu vastaus, joka kysymyksen lailla on lainaa Jean Giraudouxin ”Elektrasta”. Ikään kuin Godardin mielestä voisimme aloittaa uudelleen päästyämme nykyisen kulttuurimme katkeraan loppuun.

Jälleen Godard esittää kysymyksiä itselleen ja katsojalle. Prénom Carmen (Etunimi Carmen) tarkoittaa sitä, mikä tulee ennen nimeä, ennen kieltä, ennen tietoisuutta. Mitä on olemassa, ennen kuin asiat, oliot nimetään, ennen kuin puhutaan, järjestetään kuvia ja ääniä, ennen kuin tehdään elokuvaa? ”On etsittävä”, sanoo Godardin itsensä tulkitsemana Jean-setä, ”on etsittävä”. On kuljettava läpi sen pimeyden, josta Sana syntyy, on näytettävä sekä maailman kauhu, väkivalta että kauneus, niin kuin Van Goghin tai Beethovenin kaltaiset suuret taiteilijat tekivät. Heidän laillaan Godardin elokuva on kutsu kohti valoa, kohti valtameren syvyyksistä nousevaa kauneutta. ”Se on nimeltään aamunkoitto” – Godard tuntuu sanovan, että ehkä juuri taiteen kautta löytyy uusi taivas ja maa.

– Colin McCaben (American Film, June 1984; Filmihullu 4/84) & Guy Baudonin (L’Avant-Scène du Cinéma, Mars 1984) mukaan