SIDO MINUT! OTA MINUT! (1990)

¡Átame!/Bind mig! Tag mig!
Ohjaaja
Pedro Almodóvar
Henkilöt
Victoria Abril, Antonio Banderas, Loles León, Francisco Rabal
Maa
Espanja
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
102 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Ikäraja

Mielenterveysongelmainen Ricky kidnappaa entisen pornotähden Marinan. Erikoisten vaiheiden jälkeen alkaa Tukholman syndroomaa muistuttava ihmissuhde. Loppu on Almodóvarin ikimuistoisimpia Duo Dinamicon ”Resistirén” soidessa autoradiosta auringonlaskun aikaan. Samalla tiet Antonio Banderasin kanssa erkanivat lähes kahdeksi vuosikymmeneksi.

***

Sido minut! Ota minut! on tarina miehestä, jolla ei ole mitään elämässään, ei edes kunnollisia lähtökohtia, ja jonka täytyy siis yrittää saada kaikki haluamansa väkisin – rakkaus mukaan lukien. Ricky on viettänyt koko varhaisnuoruutensa hoitokodeissa ja mielisairaaloissa. Ja kun hänet viimein päästetään kadulle, hänellä on, Almodóvariin siteeraaman flamencosävelmän sanoin: ”Vain yö, päivä ja eläimen vitaalisuus.” Toinen näkökulma asiaan on, että hän on yksinkertaisesti jäänyt infantiilin tasolle, kykenemättömäksi ymmärtämään toisia ihmisiä itsenäisinä olentoina suhteessa omiin haluihinsa ja tarpeisiinsa – mutta eivätpä nämäkään ole ymmärtäneet häntä, eivätkä useimmat heistä toisiaankaan. Ricky on ja aiemmin sairaalasta karkumatkalla ollessaan rakastunut Marinaan, heroinistiin ja pornofilmitähteen, joka on parhaillaan tekemässä elokuvaa Keskiyön aave (jota kuvataan ilmeisesti Almodóvarin edellisen elokuvan, Naisia hermoromahduksen partaalla, lavasteissa). Kun Ricky nyt kidnappaa Marinan, elokuvasta näyttää muotoutuvan pastissi tai parodia William Wylerin John Fowlesin romaaniin perustuvasta Neitoperhosta (1965).

Mutta Almodóvarilla on aivan omat teemansa mielessään käsitellessään hilpeän räävittömästi vapaudenriiston problematiikkaa. Hänen sankarittarensa alkaa rakastua vangitsijaansa ja lopulta jopa pyytää tulla sidotuksi, jotta ei ryhtyisi mamoilemaan ja yrittäisi karata. Useimmat espanjalaiskriitikot ja osin ranskalaisetkin olivat innostuneita ja hyväksyivät ohjaajan elokuvalleen antaman määritelmän ”tavattoman herkkä rakkaustarina”. Varsinkin angloamerikkalaisten ja saksalaisten (ja suurelta osin myös suomalaisten) reaktiot vaihtelivat shokin ja tympääntyneisyyden välillä. Berliinin elokuvafestivaaleilla espanjalaiset pudistelivat päätään saksalaisten kummallisen tosikkomaisille ja huumorintajuttomille kysymyksille (”Onko elokuvissasi ironiaa?”). Yhdysvalloissa syntyi suuri debatti, kun elokuvalle annettiin yleensä hardcore-pornolle varattu X-luokitus – elokuvassa on kyllä yksi intensiiviinen, mutta ei erityisen eksplisiittinen ja koomisen inversion kautta jopa romanttinen rakastelukohtaus. Ohjaajan espanjalaisten tukijoiden mielestä kaikki tämä osoitti vain kyvyttömyyttä ymmärtää, kuinka Almodóvar leikkii pornografian kliseillä.

Kuten Almodóvarin elokuvissa yleensäkin, kaikki tapahtuu täysin omalakisessa halujen, intohimojen, pakkomielteiden ja riippuvuuksien riivaamassa maailmassa, jota ei todellakaan ole erityisen hedelmällistä arvioida todellisen maailman mittatikuilla. Kun Marina rakastuu vangitsijaansa, ”sanoma” ei ole se, että näin naiset haluavat itseään kohdeltavan. Pikemminkin kysymys on metaforasta, joka kertoo paljon yleisemmistä taipumuksista kaikin puolin yltäkylläisessä yhteiskunnassa. Marinan lääkäri diagnosoi hänet syntymästään saakka narkkariksi, mutta samaa voisi vertauskuvallisesti sanoa useimmista elokuvan henkilöistä. Kullakin on vain oma myrkkynsä, useimmilla kuitenkin seksi. Tavallaan he kaikki rakastavat vangitsijaansa. Marinan vangitsija on sentään ihminen, vieläpä sellainen, jota hän kyllä osaa hallita täysin oman mielensä mukaan.

Toisaalta taas Rickykin haluaa ennen kaikkea vain olla normaali, olla rakastettu ja elää tavallista elämää. Elokuvan riemastuttavimpia jaksoja on, kun vangittu ja vangitsija alkavat elää kuin mikä tahansa enemmän tai vähemmän rakastava pari. Ylipäätään Almodóvarin keskeisiä teemoja on vanhojen perhe- ym. rakenteiden pirstominen ja uusien, mahdollisesti emotionaalisesti ja kaikin puolin muutenkin tyydyttävimpien liittojen solmiminen. Ennen kaikkea hän tuntuu uskovan, että ihmisen henkis-seksuaalinen kasvu on mahdollista vain tällaisten ultraoidipaalisten kuvioiden kautta. Siinä sivussa perinteisiä arvoja, käsityksiä siitä mitä elokuvissa sopii esittää ja miten, tulee ja tuleekin revittyä kappaleiksi. Kuten kaikki aidot anarkistit Almodóvar on pohjimmiltaan suuri optimisti.

–- HB 1.2.2000 Lähteitä: Paul Julian Smith: Desire Unlimited; Frédéric Strauss: Almodóvar on Almodóvar