EUROPA (1991)
Carl Th. Dryerin kuvaaja Henning Bendtsen oli siirtämässä tanskalaiselokuvan valtikkaa ohjaajalta toiselle. Eurooppa-trilogian päätös on visuaalisesti kompleksinen uni, jossa amerikkalainen mies saapuu vuonna 1945 Eurooppaan ja saa työpaikan Zentropa-junan makuuvaunukonduktöörinä. Pikku hiljaa mies huomaa asemansa arkaluontoisuuden.
***
Lars von Trier on kertonut elokuvistaan, että ne alkavat muotoutua ensin epämääräisinä ja abstrakteina kuvina. Sitten ohjaaja hakee niihin sopivaa aihetta, ja vähitellen kertomusta, joka voisi yhdistää ne toisiinsa. Suunnitellessaan elokuviaan Trier ottaa vaikutteita myös mielielokuvistaan. Niinpä Europa on saanut inspiraationsa Taksikuskista ja Yöportieerista. Niistä tuli ajatus käyttää tiettyä selvästi määriteltyä työtä luomassa rakennetta käsikirjoitukseen. Vaunupalvelija on sopiva taksikuskin ja yöportieerin yhdistelmä. Mielestäni Europaa katsellessa mieleen tulee voimakkaimmin kuitenkin Ingmar Bergmanin Hiljaisuus. Sama ahdistus, sama yöllinen matkanteko junassa, joka liikkuu jossakin Keski-Euroopassa, ja hyvin samanlainen tunne siitä, että aika ja paikka on nostettu jonnekin normaalitodellisuuden toiselle puolen. Lisäksi kohtauksissa on monessa suhteessa hyvinkin bergmanilainen tunnelma. Toinen nimi, joka määrittelee Trierin teosta, on Franz Kafka. Elokuvan nimi Europa on viittaus Kafkan Amerikkaan. Elokuvahistoriallisesti taas viitekehyksinä ovat ainakin Saksan 20-luvun elokuva ja italialainen neorealismi.
Europa on postmodernia palapeliä, tyylikäs ja tyylitietoinen suoritus, joka ei kuitenkaan saa tunteita liikkeelle. Europan kuvien ja hetkien kauneutta ihailee toistuvasti, mutta melkein yhtä usein elokuva alkaa ikävystyttää kuivalla älyllisyydellään ja teoreettisuudellaan. Yksi esimerkki elokuvan tavasta vaikuttaa on värin käyttö. Europa on pääasiassa mustavalkoinen, mutta hetkittäin Trier käyttää värifilmiä tai yhdistää mustavalkoiseen taustaan etualan värillisen yksityiskohdan. Tehokeino on uusi ja mielenkiintoinen, mutta katsoja rupeaa miettimään sen merkitystä, kysyy, mitä se viestittää. Mitään logiikkaa on vaikea löytää, ja temppu alkaa tuntua itsetarkoituksellisuudessaan häiritsevältä.
Trieriltä on kuitenkin turha lähteä tiukkaamaan tarkoituksia. Kun haastattelija kysyi häneltä käsitteleekö Europa tämän hetken tilannetta ja varsinkin Itä-Eurooppaa, ohjaaja sanoi vastaavansa mieluiten, ettei se käsittele Saksaa eikä Eurooppaa, että hänelle elokuva ylipäänsä ei puhu mistään, se vain on elokuva ja siinä kaikki. Trier tekee filmejä löytääkseen elokuvan magian. Hän sanoo olevansa kuin alkemisti, joka yrittää valmistaa kultaa ja epäonnistuu, mutta yrittää silti uudelleen ja uudelleen. Toisaalta Trier on määritellyt Europan moraalin, joka hyvin käy myös sen tulkinnasta: jos joku asettuu vieraalle alueelle, hänen tulee tyytyä huomioiden tekoon eikä toimia toisten opettajana. On miellyttävää, että joku on niin selkeästi kuvalähtöinen elokuvanteossaan kuin Lars von Trier. Nykymaailman kalliin ja keskittyneen näytelmäelokuvatuotannon puitteissa harva pystyy tekemään kokeilevia teoksia. Trierillä on kuitenkin vielä matkaa kuljettavana ennen kuin hänen epämääräiset kuvansa löytävät tarpeeksi vaikuttavan kertomuksen.
– Ywe Jalander (Suomen Kuvalehti 43/1992)