KATTO (1956)

Rikollisen vähälle huomiolle jäänyt, roosanpunaista realismia edustava Katto kertoo rakastuneesta, mutta kodittomasta nuoresta parista. Italian lain mukaan asukkaita ei voida hätää talosta, jos katto on jo pystytetty, ja yhden illan aikana tapahtuva elokuva kertookin sellaisen pystyttämisoperaatiosta. Zavattinin loistava käsikirjoitus tuo kepeään tarinaan syvyyttä.

’

***

Vittorio De Sican (1901–1974) vuoden 1956 ohjaus Katto osoittautuu keskeiseksi ja tärkeäksi teokseksi uudemman neorealismin edustajana. Merkittävä tekijä onnistumisessa on myös Cesare Zavattini, joka käsikirjoitti ja loi oman henkensä useisiin De Sican luomuksiin (Polkupyörävaras, Milanon ihme, Umberto D., Napolin kultaa). Ensimmäinen vaikutelma on, että Katto on elokuvana jokseenkin anakronistinen ja aikaansa sopimaton. Ei niinkään siksi, että aihepiirin asumisen ongelmat roomalaisissa lähiöissä olisivat ratkaistu. Nimittäin työmies Natale ja Luisa-vaimonsa ovat edelleen keskuudessamme ja heidän kaltaisiaan on monia. Katto on todellinen tarina, joka on syntynyt Zavattinin zolamaisen metodin kautta. Kyseessä on tutkielma ihmisten elämästä sekä arkipäivän olemassaolon läheinen ja tarkka havainnointi.

Ideana Vittorio De Sicalla on elokuvassaan vailla kotia oleva nuori pari. Vailla kattoa he eivät kuitenkaan ole ja häätöä ei voi Italian lain mukaan tehdä, jos katto on pään päällä. De Sica kuvaa taidolla ohjaamassaan kokonaisuudessa ihmisten italialaista elämänmenoa ja katon pystyttämistä keskittyen ajallisesti yhden illan ympärille. Tyylillisesti Katto edustaa pitkälti Polkupyörävarkaan ja Umberto D.:n maailmoja lukuun ottamatta ajan kulumisen näkökulmaa. Todellinen tyyli sanan laajimmassa merkityksessä kehittyy itsessään runouden tavoin uusiin suuntiin. Kun Kohtalokas laituri (1953) ja Napolin kultaa (1954) edustivat ei-neorealistista vaihetta De Sican uralla, merkitsi Katto (1956) jälleen paluuta neorealismiin.

Humaani, syvä ymmärtämys ihmisiä kohtaan ja kyky dokumentointiin luonnehtivat osaltaan De Sican ja Zavattinin työtä. Kerronnallisesti Katto on kuitenkin enemmänkin kuvailua kuin narratiivia. Puutteistaan huolimatta Katto on ylistettävä teos yrittäessään opettaa yleisöään kohti modernimpia makumieltymyksiä. De Sican ammattitaito elokuvantekijänä on kehittynyt huolimatta siitä, että ensimmäinen osa elokuvasta on selkeästi hajanainen. Lisäksi ainesosat, jotka muodostavat ohjauksen, musiikin ja kuvien kokonaisuuden ovat liiankin hienostuneita, ikään kuin ylipäteviä ja hiottuja. Sisältö olisi kaivannut vielä enemmän dokumenttimaista otetta ja raakutta, jota löytyy esimerkiksi elokuvasta Sciuscià – viattomat (1946) eikä Kohtalokkaalle laiturille (1953) ominaista sulavaa luonnetta.

Toisaalta ansioiksi voidaan lukea tiivistettynä sen uskottavat henkilöhahmot, Zavattinin tasapainoinen käsikirjoitus, hienosti havainnoidut tilanteet sekä reipas tahti, jolla elokuva etenee. Näin draama pysyy tuoreena ja lumoavan viehättävänä. Huomionarvoisia ovat myös roolisuoritukset: Gabriella Pallotti Luisana ja Giorgio Listuzzi Natalena ovat pidettävä ja sympaattinen pari ja heillä on keskinäinen kemiansa sekä luonnollista energiaa.

– Eye For Filmin, Guido Aristarcon (Film Culture 1956: Vol 2 Iss 3) ja muiden lähteiden mukaan Joona Hautaniemi 17.5.2022