ERÄÄN RAKKAUDEN TARINA (1950)

Huom! Oodi menee perjantaina 8.10. poikkeuksellisesti jo klo 18 kiinni. Kino Reginan näytöksiin kulku tapahtuu täten vain pohjoispäädyn eli Töölönlahdenkadun ovista.

Luchino Viscontin tapaan Antonioni valitsi debyyttielokuvakseen amerikkalaisen James M. Cainin romaanifilmatisoinnin. Rikosjuoni kuvaa kuinka milanolainen Enrico palkkaa yksityisetsivän tutkimaan vaimonsa Paolan hämärää menneisyyttä, avaten salaisuuksien, kuoleman ja petoksen kirstun. Teos kohoaa kuitenkin kioskikirjallisuuden yläpuolelle Antonionin tunnusmaisten harkittujen kuvarajausten, leikkausrytmin ja näyttelijätyön ansiosta.

***

Cronaca di un amore oli Antonionin ensimmäinen kokoillan elokuva. Sitä ennen hän oli tehnyt seitsemän lyhytelokuvaa, joista pari oli saanut palkintoja. Esikoisohjauksen varmuus on hämmästyttävää, mutta silti Antonioni vielä monin tavoin etsi itseään. Italialainen elokuva eli tuolloin vielä neorealistista kauttaan, pyrkimyksenä oli kuvata todellisuutta niin todenmakuisesti kuin suinkin, kuvattiin aidoilla tapahtumapaikoilla ja mielellään ilman tähtinäyttelijöitä. Myös Antonioni käytti hyväkseen monia neorealismin menetelmiä, mutta hän antoi niille uuden syvyysulottuvuuden: hänen neorealistinen kameransa pyrki tunkeutumaan ihmisen sisään, hänen tunteisiinsa ja ajatuksiinsa, ja mikä vielä poikkeuksellisempaa, hän kuvasi ennen muuta yläluokan ihmisiä ja ympäristöjä. ”Ainoa keino jatkaa tarkoituksenmukaisesti neorealismia on kiinnostua enemmän sisäisestä kuin ulkoisesta: ilmaista tunteet ennen lavastuksen valitsemista.” (Antonioni)

Cronaca di un amoren  tapahtumia on jokseenkin tarpeetonta koota yhtenäiseksi juoneksi. Kyseessä on varsin banaali kolmioasetelma: mustasukkainen aviomies, nuori vaimo, vaimon rakastaja. Tunteista näkyvimmät ovat aviomiehen kasvava mustasukkaisuus, vaimon ja hänen rakastajansa kukkean rakkauden kehitys sekä heidän syyllisyydentuntonsa. Jo tässä teoksessaan Antonioni on kiinnostunut nimenomaan naisluonteen erittelystä: aviomies jää klassisen novellitaiteen sääntöjen mukaan taka-alalle, ja näennäisesti kuumaverinen rakastaja on sittenkin passiivisemmin käsitelty henkilö kuin kaiken keskuksena vaikuttava naishahmo Paola.

Elokuvan johdanto-osassa, aviomiehen palkkaamien yksityisetsivien suorittaessa tutkimuksiaan, paljastuu heti muuan Antonionin tyylillisistä ominaisuuksista. Hän tallettaa pitkät keskustelut, kokonaiset kohtaukset katkeamattomin, mestarillisin kameranliikkein siten, että kamera seuraa hellittämättömästi puhujaa pannen tarkoin merkille hänen reaktionsa ja liikkeensä. Antonioni ei käytä juuri lainkaan vanhamallista, usein mekaanista vuoropuhelujen leikkausta puhuja-kuulija-puhuja, vaan kuulijan repliikit tulevat usein kuvan ulkopuolelta ja heijastuvat puhujan kasvoilla tai liikkeissä, elleivät molemmat ole yhtä aikaa kuvassa; johdonmukaisen kitsas leikkaus antaa kohtauksille viileän, erittelevän sävyn.

Monet tärkeistä kohtauksista rakentuvat pysyvien, syvätarkkojen kompositioiden varaan. Näistä esimerkillisin on tanssiravintolajakson kuva, jossa rakastaja seurueineen istuu etualalla olevassa pöydässä Paolan istuessa ”ystävättärineen” toisessa pöydässä taustalla: sommitelman keskipiste ja kohtauksen päähenkilö on Paloa, sädehtivä jalokivi, johon katsojan huomio kohdistuu.

Ympäristöjen valintaan Antonioni on pannut erityistä huolta, mutta ne ovat silti toisarvoisia, taustalla. Ihailua herättää rakastavaisten ensimmäinen yhteinen kohtaus kaupungin ulkopuolelle, heidän kävelynsä pengerretylle kiviterassille ja takaisin: tämä kauniisti käsitelty jakso toistuu elokuvan saavuttaessa huippukohtansa syksyisessä, kuulastunnelmaisessa kohtauksessa maantiesillalla, kaupungin ja maaseudun rajamailla, josta avautuu vastakohtainen maisema ”campagnalle”. Antonionin kaupunkilainen henki ei salli hänen paeta turvalliseen idylliin, joka olisi ristiriidassa hänen pyrkimystensä kanssa.

Cronaca di un amore on, kuten myöhemmin Le Amiche, kasvavien, muuttuvien, kehittyvien tunteiden elokuva, tunteiden joita ei voi sanoin tavoittaa eikä ilmaista, Antonionilla on vastineensa kirjallisuudessa: Pavese, Flaubert, Stendhal, Proust, Hemingway, Tsehov.

– Studion ja Cinemateket / Filmklubbenin esittelyjen mukaan