TONI (1935)

Italialainen Toni saapuu Provencen maaseudulle töihin ja rakastuu palavasti. Pian hän huomaa, ettei ole ainoa, joka kilpailee mielitiettynsä huomiosta. Elämänmakuinen dialogi ja amatöörinäyttelijöistä koostettu ensemble tuovat kolmiodraamaan oman rustiikkisen realisminsa. Ramppikuumeesta kärsivät amatööritrubaduurit Renoir sai laulamaan useiden viinipullojen avulla.

***

Toni perustuu sanomalehtiuutiseen murhasta Etelä-Ranskassa sijaitsevalla siirtotyömaalla. Se on myös kuvattu paikan päällä Martiguesissa, näyttelijät ja muut muistuttivat kaikin puolin niitä ihmisiä joita heidän piti tulkita, kuuluivat rooliensa yhteiskuntaluokkaan ja kansallisuuteen. Toni käsittelee sitä kansainvälisen ja kansallisen dialektiikkaa – ajatusta että todellinen kansainvälisyys voi syntyä vain kansallisten ominaispiirteiden syvällisestä tuntemuksesta ja tunnustamisesta – jonka kehittelyä Suuri Illuusio pian jatkoi. Toni kuvioi filosofisiin mittasuhteisiin kehittyvän kaaren ystävyydestä, rakkaudesta, mustasukkaisuudesta ja väärinkäsityksen aiheuttamasta kuolemasta. – aihelmia joiden ympärillä  Pelin Säännöt myöhemmin pyörii.

Vaikka Renoir mielellään tähdentää, että aidoilla tapahtumapaikoilla ja enimmäkseen ei-ammattilaisten kanssa kuvattu Toni on ensimmäinen neorealistinen elokuva, niin sitä hämmästyttävämpää on Tonin miltei unenomainen ominaislaatu, varsin tavanomaista draamaa ympäröivä fantasiaa muistuttava atmosfääri. Ohjaustyyli, näyttämöllepano maistuvat konstruoidulta ja esimerkiksi elokuvaan La Chienne verrattuna hämmentäviltä ja primitiivisiltä. Katsoja saa vaikutelman kuin Toni olisi tehty improvisoidulla, levottomalla tavalla.

Merkittävintä Renoirin käsittelyssä ei ole kahden naisen luonteiden vastakkaisuus, vaan kuvaus yhden naisen, Josephan, kahdesta erilaisesta elämänvaiheesta. Ennen naimisiinmenoaan Albertin kanssa hän on viettelevä, jännittävä, vastustamaton, mutta jälkeenpäin hänestä tulee Marien kaltainen uhri. Unohtumaton on kohtaus, jossa ampiaisen pistämä Josepha pyytää Tonia imemään pois myrkyn, ”kaiken myrkyn”. Max Dalbanin Albert-tulkinnan jokaisesta eleestä voi tunnistaa Renoirin tekemässä karikatyyriä itsestään. Ja kaikkiaan Toni on yksi Renoirin viidestä tai kuudesta kauneimmasta elokuvasta, tragedia, jossa aurinko ottaa Kohtalon paikan.

”Tonin” aikoihin ranskalaisen elokuvan suuret menestykset perustuivat bulevarditeatterin jäljittelyyn. Liioiteltuja eleitä, kulmakarvojen rypistelyä, suun vääntelyä. Komedioissa oli naiivin sankarittaren suu jähmettynyt ikuiseen hymyyn ja kokonaisuutena ottaen oli vallalla sietämätön sentimentaalisuus – romantiikan perintöä. Oli vain normaalia, että olin innokas käymään tätä kaikkea tätä keinotekoisuutta vastaan kertomalla tositapauksen autenttisessa miljöössä. Olisin onnellinen, jos saisitte edes aavistuksen suuresta rakkaudestani siihen Välimeren maiden kulttuuriyhteyteen, joka Martiguesissa tiivistyy. Nämä erilaisia alkujuuria ja kieliä edustavat työläiset ovat tulleet Ranskaan saavuttaakseen hieman paremmat elinmahdollisuudet. He ovat autenttisimmat perilliset siinä kreikkalais-roomalaisessa sivistyksessä, joka on tehnyt meistä sen, mitä olemme.

Käsikirjoitus syntyi Martiguesin poliisipäällikön muistamasta sanomalehtiuutisesta. Tavoitteemme oli, että yleisö saattaisi kuvitella näkymättömissä olevan kameran kuvanneen erään konfliktin muodostumisen. En varmaankaan ollut ensimmäinen, joka tällaista yritti, enkä viimeinen. Myöhemmin italialainen nerorealismi vei nämä pyrkimykset täydellisyyteen.” (Renoir)

– Peter von Baghin (”Elokuvan historia”, 1975) ja Francois Truffautin (Bazinin Renoir-teoksen filmografia, 1971) mukaan