THE RIVER AND DEATH (1954)

El río y la muerte
Ohjaaja
Luis Buñuel
Henkilöt
Columba Domínguez, Miguel Torruco, Joaquín Cordero, Jaime Fernández
Maa
Meksiko
Tekstitys
English subtitles
Kesto
90 min
Teemat
Kopiotieto
DCP
Ikäraja

Kahden perheen välillä sukupolvien ajan jatkunut verikoston kierre lähestyy loppuaan, kun kummallakin puolella on jäljellä enää yksi mies ja seuraava taistelu on oleva viimeinen. Asehullun Buñuelin purevan ristiriitainen western kumoaa monia miehisen kunnian myyttejä.

     

***

Subida al cielo, La ilusión viaja en tranvía ja El río y la muerte muodostavat eräänlaisen folklore-triptyykin, jonka kolmas osa Buñuelin mukaan ”käsittelee meksikolaista ’helpon kuoleman’ perinnettä… Ihmisen elämä on merkityksetön, kuolema ei merkitse paljoa. Tässä elokuvassa on seitsemän kuolemaa, neljät hautajaiset ja ties miten monet ruumiinvalvojaiset.”

Elokuvan päähenkilö on nuori valistunut lääkäri, joka työskentelee eräässä Mexico Cityn esikaupungin modernissa sairaalassa. Saatuaan kuulla, että hänen äitinsä on jäänyt leskeksi, hän palaa kotikyläänsä huolehtimaan tästä. Hän saa myös tietää, että hänen isänsä murhattiin paikallisen vanhan verikostoperinteen uhrina ja hänen ylpeä, ankara äitinsä odottaa pojan ottavan aseen ja kostavan isänsä kuoleman. Vähitellen hän huomaa kietoutuneensa puolittain feodaalisen, puolittain porvarillisen taisteluun kunniasta, joka sukupolvien ajan on vaatinut kahden perheen miesväkeä tuhoamaan toisiaan.

Tämä ei ole mikään ”musta elokuva”; se ei surullisesti hyväksy ihmisen surullista alistumista kohtalonsa kiroukseen. Sillä molemmat puolet yrittävät saada hieman tervettä järkeä mukaan eivätkä kaikki yritykset epäonnistu. Sukuviha saadaan hetkeksi pois päiväjärjestyksestä. Ja surullisempaa kuin mustan elokuvan mustuus on tapa, jolla järjestelmän uhrit tuhlaavat tähän ihmisyyttään, uskollisuuttaan ja uhrautuvaisuuttaan.

Elokuvan toistuvat aseelliset taistelut viittaavat amerikkalaiseen lännenelokuvaan, jonka termein sitä voitaisiin suoraan käsitellä. Pintatasolla se sointuukin hyvin yhteen niiden Hollywood-westernien kanssa, joissa tuomitaan perinteellinen alttius turvautua väkivaltaan ongelmien ratkaisemiseksi. Mutta Buñuel tekee myös westernin naurunalaiseksi: tämän kylän kellon viisarit osoittavat ikuista keskipäivää (”High Noon”!), ihmiset eivät ole niinkään ihmisiä kuin tulevia ruumiita. Buñuelin elokuva myöntää yksilöllisen toiminnan merkityksen, mutta samalla rajaa sen jyrkästi: kyseessä ei ole mikään absurdin romanttinen näkemys ihmisen moraalisesta autonomiasta. Sillä loppujen lopuksi westernin suosion syy on eskapistinen: mies voisi ratsastaa pois, mutta sen sijaan hän vaarantaa elämänsä voittaakseen. Buñuel tutkii anti-westernissään yksilön ja yhteisön hengen välistä dialektiikkaa. Sankarin isoisä onnistui pelkällä moraalisella auktoriteetillaan saamaan hetkeksi aikaan rauhan kylässä, koska hän oli osannut vedota niihin yhteiskunnallisiin tunteisiin, jotka brutaalin yhteisön oli pitänyt tukahduttaa. Ja myös sankarimme saa sukuvihan päättymään. Mutta se onnistuu vain siksi että hän voi rakentaa isoisänsä puolustamalle perinteelle ja koska hän itse on kahden maailman ihminen, johon on syvästi vaikuttanut kaikki se mikä on parasta nykyisessä kaupunkikulttuurissa. Buñuelin tuotannossa on yleisenä sääntönä, että jokainen onnistunut yritys paeta sivistystä tarvitsee apua tuon sivistyksen ulkopuolelta. Tämänkin elokuvan henkilöiden on mentävä joen yli, tai sitten suureen kaupunkiin.

– Raymond Durgnat (teoksesta ”Luis Buñuel”, 1967)