Punaiset pitävät valtakautensa viimeisinä hetkinä vankinaan pappia, mutta vapauttavat hänet peläten talonpoikien vihaa. Pappi kuitenkin tappaa ystävänsä kanssa yhden punaisista, minkä seurauksena heidät nostetaan valkoisten voiton jälkeen valkoisen terrorin ideologisiksi äänitorviksi. Jancsó kuvaa kansanlaulujen siivittämällä tarinalla kirkon vaarallisuutta massojen manipuloijana.

***

”Kaikkialla maailmassa irrationalismi on leviämässä levottomuutta herättävällä tavalla – sen ilmenemismuotoja ovat esim. uskonto, hämärät kansallisuusaatteet ja oikeistoanarkismi. Suurimmassa osassa maailmaa kansalaisten osallistuminen poliittiseen päätöksentekoon ei ole järjestyksessä ja niin muodoin kansalaiset tuntevat tarvetta kääntyä jumalien ja muiden irrationaalisuuden muotojen puoleen. Tästä syystä olen Agnus deissä käsitellyt päättynyttä aikakautta: olen ajatellut, että tietyn ilmiön aineksia on otollisinta analysoida niiden syntyhetkestä käsin.”

– Miklós Jancsó

Agnus dein aika on elokuu 1919. Saman vuoden maaliskuussa perustettu, lokakuun vallankumouken elähdyttämä ja Bela Kunin johtama Unkarin neuvostotasavalta elää viimeisiä hetkiään ennen tappiota. Viheriöivällä maaseudulla fanaattinen, kaatumatautinen pappi saarnaa punaisia vastaan. Heikkenevät vallankumoukselliset voimat iskevät yhteen voitonvarman vastavallankumouksellisen armeijan kanssa, epäröivien tai välinpitämättömien talonpoikien keskuudessa, jotka mieluiten näyttävät seuraavan fanaattisen papin sorron oikeutusta julistavaa sanomaa. Omaisuuden ja uusien auktoriteettien toivossa häilyvät väliryhmät kiertelevät pappien vanavedessä, he ovat sitä ”inhimillistä tomua” joka on välttämätöntä fasismin voittokululle.

Kuten Vapauden tuulissa Jancsó nytkin käyttää lauluja, tansseja, lippuja, voittajien ja voitettujen edestakaista liikettä yli kankaan perustana ohjauksensa koreografialle. Kamera kulkee ja kiertää loputtomasti, jopa Jancsólla ennennäkemättömän pitkissä kuvissa. Kuitenkaan Jancsó ei toista itseään, kyseessä ei ole esimerkiksi Punaisten ja valkoisten henkinen maisema. Hän menee pitemmälle ja lavastaa eteemme, kuten unkarilainen kriitikko László Nagy viittaa, eräänlaisen ajattoman mysteerin, tutkielman irrationaalisuuden jatkuvuudesta puettuna miraakkelinäytelmän muotoon.

Vastavallankumouksen voitto on säälimätön ja verinen. Erimuotoisten teloitusten, kidutusten ja nöyryytysten jälkeen seuraavat valkoisten voitonjuhlat tansseineen ja arvoituksellisine rituaaleineen, joiden yhteyksiä Unkarin historiaan ja katolisiin oppeihin ja seremonioihin ulkopuolisen on vaikea jäljittää. Tässä mielessä elokuvan loppu on itseriittoinen ja hämmentävän vaikeaselkoinen. Fanaattinen pappi siirtää voimansa salaperäiselle, demoniselle ja hymyilevälle nuorelle sotilaalle, joka viulullaan johtaa lauman hautojen, hautajaistulien ja irrationaalisuuden savun viitoittamaan erämaahan. Jancsólle, kuten muillekin hypnotisoiville ohjaajille, olennaista on se että lumouksen on oltava täydellinen: itse elokuvan ulkopuolella ei ole mitään sääntöä johon voisi vedota tai soveltaa elokuvan tapahtumiin – on vain ne näkymättömät, sanattomat lait joita elokuvan henkilöt epäröimättä tottelevat. Siinä on myös Agnus dein lumous ja arvoitus.

– Penelope Houstonin (Sight and Sound, 1971–72) ja muiden lähteiden mukaan