AURINKOKUNINKAAN VALTAANNOUSU (1966)

La prise de pouvoir par Louis XIV
Ohjaaja
Roberto Rossellini
Henkilöt
Jean-Marie Patte, Raymond Jourdan, Silvagni
Maa
Ranska
Tekstitys
suom. tekstit (e)
Kesto
102 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 16 mm
Lisätieto
Philippe Erlangerin tarinasta
Ikäraja

Uransa viimeisen vuosikymmenen Roberto Rossellini omisti lähes täydellisesti televisiolle – pitkään ihailemalleen kommunikaatioväylälle, jossa ”ei puhuta massayleisölle vaan käydään intiimiä, vakuuttavaa dialogia kymmenen miljoonan yksilön kanssa.” Avausteos oli Ranskan televisiolle tehty Aurinkokuninkaan valtaannousu, moderni vallankäytön tutkielma ja sisäistetyn historiankuvauksen manifesti.

***

Rossellini oli jo kauan ilmaissut huolestumistaan siitä, että ihmiset eivät enää tiedä mitään elämänsä ja menneisyytensä perusasioista: kasvatus pirstoo mahdollisuuden muodostaa synteesejä. Viisituntinen tv-elokuva Rautakausi (1965), jonka ohjauksen Rossellini uskoi pojalleen Renzolle, aloitti historiallisten elokuvien sarjan, jossa Rossellini tarkan kokonaissuunnitelman puitteissa luo muotokuvia historian avainhenkilöistä: Sokrates, Descartes, Pascal, Ludvig XIV, apostolit, Jeesus.

Edustava ja myös hienoin työ on Aurinkokuninkaan valtaannousu: lähikuva vallankäytöstä, josta varsinainen kansa on suljettu pois. Tuskin mistään historiallisesta elokuvasta selviävät yhtä konkreettisesti tietyn aikakauden olemus, tavat, moraali, ideat, taloudellinen perusta, valtataistelun muodot – ja tämä kaikki neorealismin alkuperäisen hengen mukaisesti yhdellä synteesiä hahmottavalla kahmaisulla, ilman että sitä tai tuota asiaa osoitettaisiin sormella. Teos on satumaisen tarkka tunkeutuminen aristokratian ja feodalismin murentumisprosessiin ja porvariston valtakauden itujen versoamiseen. Aurinkokuninkaan rituaaleille ja taloudellisesti itsetuhoisille ratkaisuille perustuva imperiumi pystyttää kulissejaan, ja samalla varmistaa voimaansa Colbertin kylmäverinen ja käytännöllisesti asennoitunut hahmo. Itse kuningas on uskomaton tutkielma henkilöstä, jonka elämässä valtajärjestelyt, seremoniat ja pukeutumissäännöstö ovat pyyhkäisseet koko yksityiseksi katsotun kerroksen kertakaikkisesti kuvasta.

Elokuva alkaa tavattoman keskittyneellä jaksolla, joka näyttää Mazarinin kuoleman ja erittelee sen poliittista merkitystä. Ulkoisen suuruuden merkkien ja fyysisen rappion nöyryyttävien tosiasioiden viiltävän vastakohta-asetelman rinnalla tässä on polttopisteessä itse kuolema ja tapa, jolla se asettaa kyseenalaiseksi kaikkien ihmisten tekojen määräaikaisuuden ja tarkoituksen. Elokuvan lopussa Ludvig, joka monimutkaisten ja hienovaraisten juonittelujen kautta on keskittänyt itselleen ehdottoman vallan, lukee ääneen La Rochefoucauldin maksiimin, huoneessaan yksin: ”Ei aurinkoa eikä kuolemaa voi katsoa suoraan silmiin”. Tiedämme, että hänestä itsestään on tulossa Aurinkokuningas eikä kukaan pysty katsomaan häntä enää suoraan silmiin; tässä on hänen koko strategiansa toteutunut päämäärä. Ennen lukemistaan hän on kuitenkin juuri riisunut kuninkaalliset pukunsa, jotka ovat hänen suuruutensa merkki, ja kuninkaallisen peruukkinsa, joka on auttanut peittämään hänen lyhyyttään ja ruumiinrakennettaan. Hänet nähdään tavallisena kuolevaisena, jolla muiden lailla on vastassaan kuoleman peruuttamaton tosiasia ja kysymys koko elämänsä ja toimintansa mielekkyydestä ja tarkoituksesta, ihmisenä ja kuninkaana, ihmisenä ja naamiona. Nämä viimeiset sekunnit antavat olennaisen merkityksen teokselle, joka on suuri ja syvästi rossellinilainen elokuva.

–  Peter von Baghin (”Elokuvan historia”, 1975) ja Robin Woodin (”Cinema – A Critical Dictionary”, 1980) mukaan