Shakespearen Falstaff-hahmo oli nuoresta asti Wellesin suurimpia intohimoja. Uransa loppupuolella Welles kasvoi suuren roolihahmon vaatimiin mittoihin ja sovitti useasta eri näytelmästä elokuvan, jossa hahmo on keskiössä. Sisällissodan partaalla kuningas Henrik IV yrittää lujittaa valtakuntaansa samalla kun hänen poikansa laiminlyö kuninkaallisia velvollisuuksiaan. Wellesin koskettava haavoittuvuus, ilmeet ja eleet tekevät Falstaffista yhden hänen hienoimmista rooleistaan.

***

Falstaff näyttäytyy miltei antologiana siitä, mikä Shakespearessa kiinnostaa Wellesiä ja epäilemättä se on Wellesin pisimmälle viety ja tasapainoisin Shakespeare-sovitus. Welles on kertonut halunneensa aina näytellä Falstaffia, ”parasta roolia, minkä Shakespeare ikinä kirjoitti”, koska siihen kaikessa ristiriitaisuudessaan sisältyy niin paljon: ihminen ja vertauskuva, äly ja aistillisuus, valta ja ystävyys, elämänilo ja kyynisyys, kansanomaisuus ja aristokraattisuus, hourupäisyys ja selvännäköisyys, petos ja uskollisuus… Welles on kertonut pitävänsä Falstaffia ennen kaikkea ”hyvänä ihmisenä” : ”Hänen vikansa ovat niin pienet ja hän tekee niistä hirvittävää pilaa. Mutta hänen hyvyytensä on kuin leipä, kuin viini…” Kuitenkaan sävy ei ole hilpeä tai seesteinen, sillä monet kuolemat, Falstaffin köyhyys ja sairaus jäävät varjostamaan elokuvaa.

Vaikka Welles on näytelmien sovituksessaan keskittynyt Halin, Henrik IV:nnen ja Falstaffin kolmioasetelmaan poistamalla ylimääräisiä kohtauksia ja muokkaamalla uudelleen kohtauksia ja kieltä, hän silti onnistuu mahtavasti tavoittamaan alkuperäisnäytelmien henkilökohtaiset, poliittiset ja myyttiset ulottuvuudet. Ja mikä tärkeämpää vielä, hän ilmeisestä Falstaff-sympatiastaan huolimatta on onnistunut säilyttämään Shakespearen kaksijakoisen perspektiivin, ne jännitteet, kontrastit ja katkelmallisuudet, jotka antavat draamalle elämän.

Se, että nuori kuningas hylkää Falstaffin on toinen Wellesin tulkinnan kahdesta avaimesta, ja sitä ennakoidaan useita kertoja: jopa keskellä villeintä hurjastelua prinssi Hal tietää, että hän kerran on hylkäävä Falstaffin ja tämä tietää sen myös. Toinen avain on elokuvan englantilainen nimi, joka tulee ”Henrik IV:nnen” toisesta osasta: ”Olemme kuulleet keskiyön kellot.” Nuoruus on ohi, eräs aikakausi on ohi, missä ovat menneen talven lumet? Niin kuin Welles itse on selittänyt, kyseessä on idea kadonneesta, peruuttamattomasti menneestä ”vanhasta iloisesta Englannista”, eräänlaisesta kadotetusta hyveestä, mikä luo elokuvan synkän, melankolisen sävyn. Kuten Mahtavissa Ambersoneissa toiminta on upotettu mietiskelyyn, kyllästetty katoavaisuuden tunteella. Falstaff esittää kuumeisesti ennalta tuomittua roolia ja hänen mielihyväänsä sekoittuu sama itsetuhon pakkomielle, joka kiehtoi Wellesiä Kanen, Macbethin, Othellon, Quinlanin ja Arkadinin henkilöissä.

”Iloinen Englanti on käsite, myytti, hyvin todellinen englanninkielisessä maailmassa, muissa maissa sitä jossain määrin vastaa suhtautuminen keskiaikaan: ritarillisuuden, yksinkertaisuuden, kevään aikaan ja kaikkeen tuohon. Kaikki vakavat tarinat maailmassa ovat tarinoita epäonnistumisesta, johon liittyy kuolema. Mutta niissä on enemmän kadotettua paratiisia kuin tappiota. Minulle tämä on länsimaisen kulttuurin keskeinen teema: kadotettu paratiisi.” (Welles)

– Jack J. Jorgensin (Shakespeare on Film, 1977), James Pricen (Sight and Sound, summer 1967) ja muiden lähteiden mukaan