MATKA ITALIASSA (1954)

Viaggio in Italia/Resa till Italien
Ohjaaja
Roberto Rossellini
Henkilöt
Ingrid Bergman, George Sanders
Maa
Italia/Ranska
Tekstitys
ei tekstitystä
Kesto
85 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm
Lisätieto
English version
Ikäraja

Ingrid Bergmanin ja Roberto Rossellinin kolmas yhteistyö on ihailluin kaikista, modernin elokuvan piirissä lukuisia kertoja – ja aina yhtä inferioorisesti – jäljitelty vieraantumiskuvaus. Englantilainen aviopari saapuu ilottomalle loma- ja huvilanmyyntimatkalle Napolin seudulle. Tien päässä väijyvät vaihtoehtoina niin mahdollisuus uuteen alkuun kuin lopullinen yhteyden katkeaminenkin.

***

Ingrid Bergman -elokuvissaan Rossellini keskittyi aviopariin, kahden ihmisen ongelmiin, heidän yhteisymmänyksensä edellytyksiin. Kommunikaation teemaan hän ei käynyt käsiksi suin päin. Rooma avoin kaupunki käsitteli miehitettyä suurkaupunkia, Paisa kokonaista maata, Saksa vuonna nolla murskattua suurvaltaa ja viimein Europa 51 kokonaista maanosaa, aineellisesti, mutta tuskin moraalisesti tointunutta Eurooppaa. Näiden laajojen reportaasimaisten katsausten rinnalle nousivat nyt intiimit elokuvat. Toisen maailmansodan loppuajoista lähtien Rossellini loi 10 vuodessa ainutlaatuisen sarjan. Filmit olivat alunperin italian-, saksan-, englannin- tai ranskankielisiä ja esim. Saksassa ja saksaksi tehdyt Saksa vuonna nolla  ja Uskottomuus ovat analyysinä henkisestä paineesta, turhautumisesta ja kaupallisen lähimenneisyyden heijastumisesta ylittämättömiä. Rossellini on kertonut käyneensä Napolissa sodan aikana ja pitäneensä näkemäänsä “sensaatiomaisena”. Ensimmäisen kerran hän talletti näkemyksensä kaupungista toisessa Paisan kuudesta episodista. Viaggio in Italiasta hän sanoo: “Se on elokuva, josta pidän kovasti. Minulle oli tärkeä näyttää Italiaa, Napolia, tuota omituista ilmapiiriä, josta löytyy suodattuneena eräs hyvin todellinen, välitön ja syvällinen tunne, ikuisen elämän tuntu. Se on asia, joka näyttää tyystin hävinnen elämästä.”

Englantilainen aviopari Joyce (viittaus samannimiseen kirjailijaan lienee tahallinen, koskapa katolisilla teemoilla on elokuvassa keskeinen osuus) on matkalla kohti etelää ja riitelee. Miestä väsyttää, on ilmeisen kuuma, vastaantulevat lammaslaumat hidastavat ajoa, tien sivussa vilahtaa isokokoinen risti. He ovat keskellä outoa kulttuuria, outoa ilmastoa, outoa elämäntapaa, mutta toistaiseksi he ovat kahden, kyllästyneitä toisiinsa, aina valmiina nälvimään toisiaan. Pian saamme nähdä heidän käyttäytymisensä muiden ihmisten läsnäollessa. He ovat seurallisia ja rauhallisia. He huomaavat toisissaan piirteitä, joille kahden olleessaan ovat sokeita. He ovat olleet naimisissa 10 vuotta, sodasta lähtien. Katherine kertoo tunteneensa Charles Lewington -nimisen nuoren miehen, “ei asianajaja vaan runoilija, pitkä, hoikka, vaalea, kalpea, henkevä…” Katherine haluaa tutustua Napolin historiallisiin nähtävyyksiin. Alexander yrittää väsyneesti iskeä naisia. Heidän välinsä kiristyvät. Kaikesta tästä he keskustelevat.

Monesti Rossellini leikkaa vastakkaisia kohtauksia sisäkkäin, esimerkiksi siten, että joku kolmas henkilö liittyy riitelevien aviopuolisoiden seuraan ja nämä joutuvat hillitsemään itsensä. Teoksen loppupuolella on tällainen sensaatiomainen ristituli. Ingrid Bergman on ollut ystävättären kanssa ajelulla. Pihassa Gerorge Sanders tervehtii heitä kohteliaasti, ystävätär lähtee ja riita alkaa. Pikaista sananvaihtoa seuraa päätös avioerosta. Kuuluu huuto, ystävä pyytää aviopuolisoita seuraamaan arkeologisten kaivausten viime vaihetta. Maasta paljastuu kaksi ihmistä, todennäköisesti mies ja vaimo. Ingrid Bergman murtuu, Sanders pyytää anteeksi keskeytystä ja he lähtevät kävelemään autonsa luokse. Teoksen finaali käsittää kaksi pitkää jaksoa, aviopuolisoiden kävelyn ja heidän ajonsa keskelle uskonnollisen kulkueen ja sitä seuraavien ihmisten sekasortoa. Sanokaamme reilusti (Sakari Helanderin tavoin): “formaalisessa katsannossa vuosisadan löytö – yksin lopun kehittely riittäisi oikeuttamaan mielipiteen. Avioparille tapahtuu jotain kummallista, ihme – yhtä vääjäämättömästi, luontevasti kuin ryhmälle Carl Th. Dreyerin Sanassa ja Anna Manganille Rossellinin omassa teoksessa Il Miracolo.

Viaggio in Italia on usein nähty Rossellinin tuotannon yhteenvetona. Näkemys on järkevä. Teosta havainnollistaa tekijän lausunto: “jos elokuvat todellakin jaksavat liikaa silloin, kun ne halutaan suunnitella ja tehdä vapaasti, älkäämme enää tehkö elokuvia, tehkäämme skeemoja, luonnoksia.” –Tästä syystä näkee esim. François Truffaut Rossellinissa “ranskalaisen uuden aallon isän”.

Lainaan Truffautia pitemmältikin. Hänen lausuntonsa valottaa kauniisti Rossellinin suurta, mutta (ainakin täällä) vähän tunnettua osuutta opettajana ja esikuvana: “Aina saapuessaan Pariisiin hän tapasi meidät, katsoi harrastelijamaisia filmejämme ja luki ensimmäisiä käsikirjoituksiamme. Rossellini oli jo kauan tuntenut kaikki ne uudet nimet, jotka 1959 viikko viikon jälkeen olivat tuottajille yllätyksiä maininnoissa ”valmisteilla olevia elokuvia”: Rouch, Reichenbach, Godard, Rohmer, Rivette, Aurel. Itse asiassa Rossellini oli elokuvien Ystävykset (Chabrol) ja 400 kepposta käsikirjoitusten ensimmäinen lukija. Hän se inspiroi Jean Rouchin teoksen Moi, un noir nähtyään ensin Les Maîtres fous. Onko Rossellini vaikuttanut minuun syvästi? Kyllä. Hänen voimansa, vakavuutensa ja logiikkansa ovat vähentäneet itsetyytyväistä innostustani amerikkalaiseen elokuvaan. Rossellini inhoaa mutkikkaita alkutekstejä, kohtauksia ennen alkutekstejä, takautumia, yleensäkin kaikkea dekoratiivista, kaikkea mikä ei ole välttämätöntä elokuvan ideoitten ja henkilöhahmojen kannalta.

Jos omissa elokuvissani olen yrittänyt seurata yksinkertaisesti ja rehellisesti yksityistä ihmistä ja noudattaa lähes dokumentaarista lähestymistapaa, olen siitä kiitoksen velassa juuri Rosseilinille. Vigoa lukuun ottamatta Rossellini on ainoa ohjaaja, joka on kyennyt liikutuksetta ja säälittä kuvaamaan nuoruutta. Niinpä 400 kepposta onkin paljossa velkaa hänen teokselleen Saksa vuonna nolla.”

Uskonnolliset ja myös sosiaaliset konfliktit ovat Viaggio in Italiassa mukana hillityssä, dynaamisessa muodossa. Itse karussa tarinassa on legendanomaista kauneutta. Rossellini on jälleen kerran armoton, sosiaalisen elämän muodot tiedostava ja kärjistävä reportteri. Hän ahdistaa henkilönsä ottamaan kantaa nykyisyyteen ja kaikkialla läsnäolevaan menneisyyteen. Miljööanalyysi on tarkkaa kuten aina, ja koko teos tuntuu syntyneen fiktiivisyydenja dokumentaarisuuden hedelmällisellä raja-alueella. Eric Rohmerin arvelun mukaan Rossellini on F.W. Murnaun (Sunrise) ohella ainoa ohjaaja, joka on tehnyt luonnosta draaman aktiivisen elementin. 40-minuuttisesta Il Miracolosta on C.A. Lejeune sanonut, että “se hahmottaa paremmin kuin juuri mikään näkemäni elokuvan sielun ja ruumiin rinnakkaisuuden, maan, nuoren ja ilman harmonian”. Niin myös Viaggio in Italia, joka on sensuaalista elokuvaa parhaimmillaan, esimerkiksi siinä merkityksessä kuin James Baldwin (“Fire Next Time”) sensuaalisuuden näkee: “Olla aistillinen on mielestäni sama kuin kunnioittaa elämän voimaa, itse elämää, riemuita siitä ja olla läsnä kaikessa mitä tekee, rakastamisen ponnistuksesta leivän murtamiseen asti.” Kuumuus ja ilmanalan pysähtyneisyys välittyvät hienostuneesti. Loisteliaasti kehitelty jakso on esim. George Sandersin äkillinen janontunne ja lähtö hakemaan lisää viiniä, ymmärtämisvaikeudet englannintaidottomien palvelijoiden kanssa ja viimein syöksyminen puolialastoman emännän eteen. Samanlainen episodi on Ingrid Bergmanin vaellus katakombeissa vanhan ukon opastamana ja ukon äkkinäinen, kömpelö yritys näyttää, miten kauniita nuoria naisia muinoin ristiinnaulittiin. Se on Rossellinille tyypillinen sekoitus aistillista, groteskia, harrasta ja koomista.

– Peter von Bagh, Parnasso 1 / 1965