New Yorkin kadut hehkuvat yön valossa, kun yksinäinen nyrkkeilijä ja tanssijatar kietoutuvat rikoksen, rakkauden ja kohtalon verkkoon. Pienestä budjetista huolimatta rikoselokuva on osoitus Kubrickin visuaalisesta vaistosta ja lajityyppien ymmärryksestä ennakoiden myöhemmän tuotannon visuaalista kurinalaisuutta. Alkukuvana nähdään intensiivinen nyrkkeilijä Walter Cartier’n päivää kuvaava seurantadokumentti. Tarkan komposition, rytmityksen ja ihmisen sisäisen kamppailun kautta näkyy mestariohjaajan syntyminen.

***

Stanley Kubrickin toinen pitkä elokuva Kohtalokas suudelma toi jo tekijälleen nimeä ja avasi tien laajaan levikkiin suurten verkostojen kautta, tosin vain kaksoisohjelman täyte-elokuvana. Tarina on sovinnainen kuten myös Kubrickin seuraavassa työssä ja läpimurtoelokuvassa Peli on menetetty (1956), mutta Kubrickin koko tuotannolle luonteenomainen huolenpito yksityiskohdista ja tarkka luonnekuvaus nostavat sen keskinkertaisen rikoselokuvan yläpuolelle. Kyseessä on mitä persoonallisin elokuva, sikälikin että se on lähes kokonaan yhden miehen ponnistusten ja lahjakkuuden tulosta.

Elokuvan päähenkilö on toisen luokan nyrkkeilijä Davy Gordon, ”ikuinen lupaus”, joka yrittää paeta nurjaa ja nuhruista olemassaoloaan yksinäisen ja alistetun tanssitytön kanssa. Unelma puhtaasta maalaiselämästä näyttäytyy hänelle kaupungin korruption vastavoimalta, kuten Asfalttiviidakon Sterling Haydenille Hustonin elokuvan loppujaksossa. Sinänsä yksinkertaiselle tarinalle Kubrick on antanut särmikkyyttä ja ulottuvuuksia käyttämällä takautumarakennetta ja sisäisen yksinpuhelun menetelmää. Elokuvan alussa tapaamme Davy Gordonin New Yorkin keskusasemalla odottamassa levottomana tyttöään, joka on luvannut lähteä hänen mukaansa, samalla kun hänen mieleensä tunkevat tilanteeseen johtaneet viime päivien tapahtumat, joita hän yrittää selvittää itselleen.

Kohtalokas suudelma on helppo nähdä esimerkkinä sen lajin film noirista, joka tähtäsi korruptoituneen sodanjälkeisen maailman kuvaukseen ja paljastukseen. Elokuva tapahtuu lähes kokonaan öiseen aikaan, usein niukasti valaistuissa huoneissa, kujilla, sivukaduilla. Atmosfääri on synkkä, hautova, tunnelma toivoton. ”Ei ole mitään mitä päähenkilöt voisivat tehdä, kaupunki tekee tyhjiksi heidän parhaatkin yrityksensä”, Paul Schrader kirjoitti tutkielmassaan film noirista; tätä taustaa vasten on nähtävä myös Kohtalokkaan suudelman sankarin ja sankarittaren pako.

Tässä on jo alkioasteellaan Kubrickin myöhempien elokuvien synkkä yhteiskuntanäkemys, se miten nykyihminen vähitellen epäinhimillistyy eläessään materialistisessa, mekanisoituneessa maailmassa jossa ihminen riistää toista säilyäkseen hengissä. Tulevissa elokuvissaan Kubrick antaa ymmärtää, että ihmisen epäonnistunut yritys hallita nykypäivän maailmaa voi johtaa vain siihen että ihminen joutuu tulevaisuuden maailman hallitsemaksi.

– Gene D. Phillipsin (Stanley Kubrick, A Film Odyssey, 1975) ja muiden lähteiden mukaan