YÖPERHONEN (1931)

Renoirin ensimmäinen pitkä äänielokuva kertoo hirmuisesta Adele-vaimosta kärsivästä Mauricesta, joka rakastuu nuoreen Luluun luullen löytäneensä elämänsä rakkauden. Lulu paljastuu kuitenkin katutytöksi, joka lypsää Mauricelta rahaa parittajalleen. Pääosassa pitkäaikainen Renoirin yhteistyökumppani ja yksi aikakauden suurimmista näyttelijöistä Michel Simon.

Huom! Elokuvan toinen esitysaika on vaihtunut. Uudet näytösajat ovat ti 27.9. klo 19.10. & su 2.10. klo 18.20. Pahoittelemme muutosta. Jo ostetut liput käyvät näytökseen sellaisenaan. Voit myös halutessasi peruuttaa tai vaihtaa lipun muihin näytöksiin joko Kino Reginan lippukassalla tai osoitteessa asiakaspalvelu@eventio.fi

***

1920-luvun merkkitöistä huolimatta Renoir pääsi täysin omilleen vasta äänielokuvan myötä ja hänen 1930-luvun teoksensa muodostavat vertaistaan hakevalla tavalla inspiroituneen sarjan. Renoir on aina uusiutunut, kieltäytynyt toistamasta entisiä menestyksiään ja niin melkeinpä luonut uuden genren, lajityypin, jokaisella elokuvallaan. Hänen ensimmäisiin äänielokuviinsa kuuluva La Chienne on traagiseen sävellajiin viritetty tarina pikkuvirkamiehen tiestä murhaajaksi ja yhteiskunnan pohjalle – kunnes loppu sivaltaakin farssina, jonka sävyt ironian ja komiikan lailla ovat olleet mukana taustalla, sisäisinä jännitteinä. Michel Simonin tulkitsemasta päähenkilöstä on tullut kulkuri, joka vähät välittää porvarillisen elämänsä aikana maalaamiensa taulujen yhteiskunnallisen arvonannon noususta, jatkaapa vain viistoa menoaan kadulla. Kuin jatkoa tälle on saman näyttelijän vuotta myöhemmin tulkitsema homeerinen farssi Boudu.

Kuten tunnettua Fritz Langin Scarlet Street (Punainen katu, 1945) on toisinto Renoirin tästä elokuvasta. Lang ei ole muuttanut tapahtumasarjaa juuri lainkaan, mutta ymmärrettävästi merkkiteosten väliset erot ovat huomattavat. Punaisen kadun lopussa Edward G. Robinson on täynnä syyllisyydentunnetta, syyttävien äänien ympäröimä: syvimmän alennuksensa hetkellä hän näkee aikapäiviä sitten maalaamansa taulun menestyksen, taiteilijamaineensa suurina numeroina. Hän jatkaa surkeaa laahautumistaan, kaikki on hänen kohdaltaan lopussa. Michel Simonin pultsarilla puolestaan lienee paljon viisaita mielipiteitä maailman menosta, mutta kulku on siksi viistoa, että on vaikea sanoa, mitä hän ympärillään tapahtuvista asioista huomaa ja mitä ei – joka tapauksessa hän on hilpeän tietämätön tai ehkä pikemminkin välinpitämätön siitä, ovatko hänen taulunsa kurssissa. Hän on tullut entistä sosiaalisemmaksi ja veljeilee vaimonsa entisen tai varsinaisen aviomiehen kanssa. ”Legrand on kuollut. Eläköön Boudu!”, on La Chiennen huimasta lopetuksesta osuvasti todettu.

La Chiennen yleinen viritys käy ilmi prologin (”Suuri yhteiskunnallinen draama! Näytelmä, jossa on moraalinen sanoma!”) jälkeisessä jaksossa: pikkuvirkamies Legrand lopettelee iltaa tovereidensa seurassa. Lähtee kotiin viimeisenä ja yksinäisenä. Jakso on selvänäköisyydessään järkyttävä, samalla kun Renoirin tarkka silmä pitää huolen, ettei yksikään olutpöydän tuhansista tunnelmista pääsee hukkaan. Taidekauppiaan seurapiirikutsuilla Renoir vastaavasti on sama aktiivisesti asioihin puuttuva, luokkatietoinen ja eri ryhmien yhteyksiä rakentava välittäjä kuin Pelin säännöissä. Elokuvan kohokohtia on murhajakso. Ihmiset ovat kerääntyneet katusoittajan ympärille. Kamera lähtee kohoamaan kohti kerroksia ja todistamme päähenkilön päätöksen murhata rakastamansa nainen: traaginen kohtaus, joka on hellyttävän runollinen, yllättävästi rakastettava, tulevaisuuteen viittaava. Mikään tunne, särmä, tilanne ei Renoirin käsissä ole yksiulotteinen: dialektiset vastavoimat ovat aina mukana, farssi sekoittuu tragediaan, runous rankkaan realismiin, luonnon voi ymmärtää vain kun myös ihmisen ja yhteiskunnan osuus muistetaan – mikä kerronnan tasolla merkitsee teatraalista, tyyliteltyä elementtiä.

– Peter von Baghin Elokuvan historian (1975) ja artikkelien mukaan