Valtavaksi yleisösuosikiksi jo ilmestyttyään yltänyt ja sittemmin klassikkoaseman yhtenä tunnetuimmista DDR-elokuvista vakiinnuttanut persoonallinen romanssi on Heiner Carowin käsialaa. Elokuva kertoo elämäänsä kyllästyneen pikkubyrokraatti Paulin ja yksinhuoltaja-kassaneiti Paulan vaiheista Itä-Berliinissä. Entisen liittokansleri Angela Merkelinkin suosikin mukaan on jopa nimetty ranta Spree-joen varrella.

***

Kaikkien aikojen tunnetuin DEFA-elokuva on romanttinen tragikomedia, vähän vinksahtanut ja hajanainen mutta kautta linjan karismaattinen kuvaus Paulin ja Paulan päätymisestä yhteen. Liioitellun ruusuinen naapuruston elämä on täynnä viehättäviä ihmisiä, laulavia työläisiä ja kummallisia päähänpistoja, jotka kaikki värittyvät Paulan lapsekkaan maailmankatsomuksen kautta: maailma on yhtä värikirkas ja hupsu kuin johtava nainen, eikä sosialismin ankeista realiteeteista juuri piitata. Romanttisen komedian eskapistinen funktio toteutuu ja elokuva on kuin karkkia, mikä osaltaan selittää sen suursuosiota lippuluukuilla sekä kestävää kulttiklassikon mainetta.

DEFA:n toimintaa ja taiteellisia vapauksia rajoitettiin 1960-luvun lopussa kovalla kädellä, mutta vuonna 1971 tilanne muuttui Erich Honeckerin tullessa valtaan. Uuden kommunistijohtajan käsissä taide ja kulttuuri saivat elpyä, mikä selittää myös Paul ja Paula -elokuvan poikkeuksellisen liberaalia sisältöä. 1970-luvun seksuaalinen vapautuminen näkyy ja kuuluu, suhteita solmitaan parahultaisesti ja kamera rakastaa Angelica Domrösen sääriä. Koko naispääosan hahmo huokuu seksuaalista karismaa, joka juontuu tunne-elämän irrationaalisuuden, estottoman liikekielen ja ulkoisen viehättävyyden yhdistelmästä. Elokuva nosti näyttelijän ansaittuun tunnettuuteen.

Teknisesti tarkasteltuna elokuva on epätasainen. Sen keinoja ja kerrontaa ei perustele pyrkimys eheään, älyllisesti stimuloivaan kokonaisuuteen, vaan asiat tapahtuvat järjettömästi: katsomiskokemuksesta tulee nautittava, mikäli keskittyy tuntemaan ja huvittumaan ottamatta asioita liian vakavasti. Taituruutta löytyy kuitenkin sieltä täältä. Äänisuunnittelu on mielikuvituksellista ja Puhdys-yhtyeen länsivaikutteiset kappaleet osuvat ja uppoavat. Surrealistiset pätkät esi-isineen riemastuttavat kokeellisella absurdiudella. Lopulta hajanaisuus on kuin onkin perusteltua, kun sen yhdistää Paulan emotionaaliseen päätöksentekoon, jota ohjaa ainoastaan tunne. Paulin kuivakka kylmyys näyttäytyy puolestaan naurettavana, mikä paljastaa elokuvan sanoman: parempi tuntea liikaa kuin liian vähän.

Pitkin teosta nähdään kuvia räjäytettävistä vanhoista rakennuksista, jotka raivataan pois alta tekemään tilaa itäblokin laatikkotaloille. Tämä yhdistää elokuvan aikaan ja paikkaan, mutta toimii myös jonkinlaisena huojuvana metaforana elämälle, joissa kaikki räjähtää pirstaleiksi rakentuakseen uudelleen. Elokuvan melodramaattisimmassa kohtauksessa Paulan lapsi kuolee, mikä ajaa tämän onnettomiin syövereihin. Tämän jälkeen hän on vaarassa kyynistyä ja pohtii jopa järkiavioliittoa, jolta kuitenkin vältytään Paulin sinnikkyyden ansiosta. Tematiikka on yksinkertaista, vastakkain ovat järki ja tunne. Elämä rakennetaan raunioista rakkauden voimalla. Hupsu, kaunis ja kummallinen elokuva ei ole kaikkia varten, mutta tarjoaa ilahduttavaa optimismia sitä kaipaavalle.

– Eri lähteiden mukaan KK 17.4.2024