WATERMELON MAN (1970)

Ohjaaja
Melvin Van Peebles
Henkilöt
Godfrey Cambridge, Estelle Parsons
Maa
USA
Tekstitys
svensk text
Kesto
100 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm
Ikäraja

Black Power goes Kafka klassisessa pigmenttikomediassa keskiluokkaisesta valkoisesta rasistista (Cambridge), joka erään levottoman yön jälkeen huomaa muuttuneensa mustaihoiseksi ”vesimeloninpurijaksi”. Elokuvagroteskin uusia ovia kolkutellut keitos kulkee farssista kohti yhteiskuntatietoisuuden heräämistä ja jäi Melvinin ainoaksi ohjaustyöksi suurelle Hollywood-studiolle.

***

Melvin Van Peebles on erittäin lahjakas elokuvantekijä. Hän osaa kirjoittaa käsikirjoituksia, ohjata, näytellä, säveltää, tuottaa ja ennen kaikkea markkinoida. Valitettavasti hänen filmografiansa on jäänyt hyvin suppeaksi: hän on ohjannut vain viisi pitkää elokuvaa 25 vuodessa. Van Peebles on epäsovinnainen oman tien kulkija, joka on omasta tahdostaan työskennellyt valtavirran ulkopuolella.

Van Peebles syntyi Chicagossa 1932, palveli ilmavoimissa B-47:n suunnistajana, työskenteli San Franciscossa kiskovaunuapulaisena, maalasi tauluja ja julkaisi valokuvateoksen, vuonna 1958 ohjasi lyhytelokuvia ja vuonna 1960 siirtyi Pariisiin Cinémathèque Françaisen Mary Meersonin ja Lotte Eisnerin kutsumana. Van Peeblesin lyhytelokuvat olivat innostaneet heitä. Hän alkoi kirjoittaa romaaneja ranskan kielellä.

Vuonna 1968 hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa The Story of a 3-Day Pass sai ensi-iltansa Ranskassa. Se kertoi mustan jenkkisotilaan suhteesta ranskalaiseen tyttöön. Columbia tarjosi hänelle sopimuksen Vesimelonimiehen (1970) ohjauksesta, ja siitä saadun palkkion turvin Van Peebles tuotti itsenäisesti elokuvan Sweet Sweetback’s Baadasssss Song (1971), josta tuli mustan ja riippumattoman elokuvan merkkipaalu. Sittemmin Van Peebles on työskennellyt teatterissa ja televisiossa käsikirjoittajana, säveltäjänä, ohjaajana, tuottajana ja näyttelijänä. Hän on ohjannut myös elokuvat Don’t Play Us Cheap (1972) ja Identity Crisis (1989). Viimeksimainitussa palataan Vesimelonimiehen ideoihin, pääosassa ja käsikirjoittajana poika Mario. Maltin antaa teokselle arvosanan ”BOMB”. Mario Van Peebles on ohjannut sittemmin New Jack Cityn (1991).

Vesimelonimiehessä Godfrey Cambridge esittää rasistista valkoista vakuutusmiestä Jeff Gerberiä. (Mustalle näyttelijälle annettu valkoinen make-up ei ole erityisen vakuuttava.) Hän elää normaalia perhe-elämää tavanomaisine huolineen, kunnes eräänä aamuna hän herää huomatakseen muuttuneensa mustaksi. Aluksi hän uskoo olleensa solariumissa liian kauan, sitten hän yrittää saada tummaa väriä pois kuumilla suihkuilla, vaalennusvoiteilla ja maitokylvyillä. Nyt hän saa tuta nahoissaan mitä rasismin uhrina oleminen merkitsee. Lääkäri suosittelee hänelle kääntymistä mustan lääkärin puoleen. Naapurit järjestävät nimenkeräyksen saadakseen hänet häädetyksi pois alueelta: he pelkäävät, että hänen läsnäolonsa pudottaa kiinteistöjen hintoja ja johtaa siihen, että lisää mustia alkaa muuttaa alueelle. Gerberin pomo ei usko silmiään nähdessään mustan Gerberin ja menee silmälääkärin vastaanotolle tarkistaakseen piilolinssinsä. Mutta sitten pomo tajuaa, että Gerber on loistava apu mustien asiakkaiden houkuttelemisessa, ja hänen menestyksensä alkaakin lupaavasti uudella markkina-alueella. Gerberin kurvikas norjalainen sihteeri Erica alkaa tuntea intiimiä mielenkiintoa häntä kohtaan. Gerber tajuaa, että tämä käänteinen rasismi on yhtä vastenmielistä kuin suoranainen syrjintäkin. Gerberin vaimon muutettua lasten kanssa äidin luo Gerber päättää hyväksyä uuden minänsä. Hän muuttaa mustien asuma-alueelle, perustaa oman vakuutusyhtiön ja liittyy mustien oikeuksia puolustavaan järjestöön. Vesimelonimiehen ongelmana on se, että se pyrkii yhtäältä olemaan erittäin hauska ja toisaalta kampanjoimaan kovasti rotusyrjintää vastaan. Nämä kaksi puolta jäävät toisistaan yhtä irralleen kuin öljy ja vesi. Vesimelonimies merkitsi kuitenkin mustien ohjaajien läpimurtoa nykyelokuvaan.

Pääosan esittäjä Godfrey Cambridge oli lahjakas koomikko, joka on varsin hyvä tässä kuten monissa muissakin elokuvissaan (Cotton Comes to Harlem, Come Back, Charleston Blue, Scott Joplin). Elleivät ronski kielenkäyttö ja rohkeat kohtaukset tekisi tästä lapsille sopimatonta, Vesimelonimies olisi hyvä koko perheen elokuva.

– Lähinnä Nashin ja Rossin mukaan (The Motion Picture Guide, 1987) AA 1992