KASPAR HAUSERIN TAPAUS (1974)

Jeder für sich und Gott gegen alle/Kaspar Hauser – var och en för sig och Gud mot alla
Ohjaaja
Werner Herzog
Henkilöt
Bruno S., Walter Ladengast, Brigitte Mira
Maa
BRD
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja
K12
Kesto
109 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm
Lisätieto
esittelee Pyry Silomaa

Werner Herzogin elokuva kertoo kuuluisan tositarinan miehestä, joka vuonna 1828 ilmestyi Nürnbergiin väittäen olleensa koko elämänsä kahlittuna kellarissa. Tapauksen faktoista tiedetään erittäin vähän. Tämän seurauksena elokuva tuntuu päähenkilönsä tavoin yrittävän ymmärtää mysteeriä, jonka ratkaisut ovat hävinneet menneisyyteen. PS

***

Kaspar Hauserin tapaus on Herzogin elokuvista ehkä syvimmin pessimistinen ihmisten mahdollisuuksien suhteen. Se perustuu vuonna 1828 Nürnbergin torille ilmestyneen miehen tarinan. Häntä oli pidetty koko ikänsä pimeässä kopissa eikä hän osannut puhua eikä suhtautua mihinkään ympärillä näkyvään. Häntä opetettiin ja autettiin kehittymään, mutta sitten hänet murhattiin vuonne 1833 yhtä mystisissä olosuhteissa kuin hän oli ilmestynytkin.

Tätä tapausta hyväksikäyttäen Herzog porautuu sivistyksen olemukseen. Pimeässä kellarissa pidetty Kaspar tulee täysin neitseellisenä olentona yhteiskunnallisen elämän pariin, ja hänen tietämättömyytensä muodostuu haasteeksi ihmisille. Puhumaton, vailla inhimillisiä pelon tai kiintymyksen tunteita oleva mies asettaa kyseenalaiseksi inhimillisen käyttäytymisen perustan, ja niinpä kirkko ja opettamaan pyrkivä yhteiskunta ottavat aktiivisesti osaa hänen kasvatukseensa. Pitäähän Jumalan henki löytyä tällaisestakin villistä.

Vaikka Kasparin kasvattajissa on myös aitoa myötäelämisen ja auttamisen henkeä, eivät tapahtumat voi edetä ilman taloudellista pohjaa. Yhteiskunta haluaa hyötyä luonnonoikun herättämästä kiinnostuksesta, ja niinpä Kasparin tehtäviin kuuluu myös seistä tivolissa muiden epätavallisuuksien joukossa. Sivistyksen humanisti ja oman edun tavoittelu käyvät käsi kädessä. Niinpä Kasparin tuho alkaa jo ennen kuin lopullinen veitsenpisto hänen elämänsä päättää. Ihmisen pahat henget eivät ole hänen ympärillään, vaan hänessä itsessään. Niinpä Fata Morganan ironinen heitto ”Paratiisissa ihminen tulee kuolleena maailmaan” ei olekaan vailla pohjaa.

Herzogin elokuville on hyvin ominaista, että niiden henkilöillä on vaikeuksia ilmaista itseään puhumalla. Kaspar Hauser ei osaa puhua, kun hänet löydetään, ja viiltävästi hän huomauttaa: ”Ettekö kuule tuota kammottavaa huutoa, jota sanotaan hiljaisuudeksi”. Sama hiljaisuus vallitsee sokean ja kuuron Fini Straubingerin maailmassa (Land Des Schweigens Und Der Dunkelheit) ja hiljaisuus jossa koiratkaan eivät hauku on vaikuttavana elementtinä dokumentissa La Soufriere. Dokumentti Letzte Worte kuvaa puolestaan Kreetalla olevan spitaalikylän viimeisen asukkaan elämää. Hän kieltäytyy puhumasta ja sanoo ”Nämä ovat viimeiset sanani. En puhu. En edes sano ei”. Herzogilla sanoilla onkin valehteleva ominaisuus: hiljaisuus puhuu, ja oleellista onkin, että tehdessään käsikirjoitusta Herzog ei kirjoita lainkaan dialogia. Se syntyy myöhemmin, jos sitä tarvitaan.

– Markku Tuuli (Studio 9, 1979)