KASPAR HAUSERIN TAPAUS (1974)
Jeder für sich und Gott gegen alle/Kaspar Hauser – var och en för sig och Gud mot alla 
Werner Herzogin elokuva kertoo kuuluisan tositarinan miehestä, joka vuonna 1828 ilmestyi Nürnbergiin väittäen olleensa koko elämänsä kahlittuna kellarissa. Tapauksen faktoista tiedetään erittäin vähän. Tämän seurauksena elokuva tuntuu päähenkilönsä tavoin yrittävän ymmärtää mysteeriä, jonka ratkaisut ovat hävinneet menneisyyteen. PS
***
Werner Herzogin elokuvia sekä dokumentti- että fiktio-ohjaajana ohjaa usein tunnelma siitä, että Herzog tuo katsojalle innostuneena löytämänsä omituisen tarinan tai ihmisen. Ideana ei usein tunnu olevan tarinan taipuminen elokuvan muotoon vaan elokuvan käyttäminen tämän tarinan jakamiseen mahdollisimman monelle. Kaspar Hauserin tapaus kertoo yhden näistä omituisista tarinoista: vuonna 1828 nuori mies ilmestyi Nürnbergiin. Hän ei osannut puhua, hän osasi hädin tuskin kävellä, ja hänellä oli mukanaan kirje, joka selitti, että hän oli ollut koko elämänsä vankeudessa vailla minkäänlaista ihmiskontaktia.
Kiinnostuksestaan huolimatta Herzog kuitenkin pitää etäisyyttä Kaspar Hauseriin. Hänen kameransa on kiinnostunut hahmon jokaisesta liikkeestä ja toimesta, mutta tämä kiinnostus ilmenee ennemmin hahmon ulkoisten toimien seuraamisena kuin hänen sisäisen maailmansa ilmaisemisena. Herzog seuraa Hauseria toivoen, että hän saavuttaisi syvemmän ymmärryksen, mutta Hauser ei suostu avautumaan. Tämän seurauksena elokuva ei toimi niinkään tarinana Kaspar Hauserista vaan tutkimuksena hänestä.
Tämänkaltainen havainnointi rinnastuu useiden elokuvan hahmojen toimiin. Eri vaiheissa elokuvaa esimerkiksi sotilaat, papit ja loogikot yrittävät käyttää Kaspar Hauseria tutkimuskappaleena, jonka avulla todistaa jotain, mutta tämä ei anna heille heidän toivomiaan reaktioita. Usein paikalla on myös sihteeri, joka kirjaa kaiken ylös. Tämä sihteeri tuntuu esittävän Herzogin elokuvan toimintasuunnitelman luvatessaan kirjoittaa kauniin ja tarkan pöytäkirjan, jonka avulla tämän oudon henkilön mysteeri selvitetään.
Herzogin kiinnostus kuitenkin eroaa elokuvan hahmojen tieteellisestä kiinnostuksesta. Herzog yrittää saavuttaa tarkkailemalla Hauseria ymmärryksen siitä, miten ihminen, jonka näkökulma on työnnetty näin kauas omastamme, näkee länsimäisen kulttuurin tapojen määrittelemän yhteiskunnan. Hauserin mieli, unet, muistot ja käsitys maailmasta tuntuvat olevan Herzogin kiinnostuksen kohde. Tämä muokkaa Herzogin etäältä havainnoivasta tyylistä osoitukseksi siitä, kuinka kiehtova tämä henkilö Herzogin mielestä on.
Tämä lähestymistapa johtaa kuitenkin elokuvaan, joka ei päädy selkeisiin ratkaisuihin päähenkilöstään. Elokuva päättyy kohtaukseen, jossa kaiken ylös kirjannut sihteeri kävelee pois julistaen, että Kaspar Hauserin mysteeri on ratkaistu, mutta Herzogin kiinnostuksen kohteisiin ei ole samanlaisia suoraviivaisia ratkaisuja. Historia ei ole pystynyt selvittämään aukottomasti mistä Hauser tuli ja kuka hän oli, eikä elokuva yritä väittää keksineensä ratkaisuja näihin kysymyksiin. Hauser itse toteaa elokuvassa, että hänellä ei ollut ajatuksia ennen vapautumistaan vankeudesta, hän ei avaudu kenellekään elämästään kovin tarkasti, ja vaikka elokuva näyttää Hauserin kirjoittamassa omaelämänkertaansa, hän ei anna kenenkään lukea sitä. Sen sijaan elokuva tutkimuksineen, pöytäkirjoineen ja ellipseineen luo kuvan Kaspar Hauserin perinnöstä vaillinaisena kokoelmana tieteellisiä tekstejä, kun taas totuudet hänestä henkilönä ovat kadonneet historiaan, eikä Herzog täten pysty luomaan hänestä kokonaista kuvaa.
Sen sijaan Herzogille tuntuu riittävän pienet vilahdukset päähenkilönsä persoonasta. Elokuva rikkoo havainnoivan tyylinsä yksittäisissä hetkissä esittääkseen epämääräisiä muistoja Hauserin lapsuudesta, kuvan hänen unistaan tai kertoakseen lyhyen tarinan, jonka hän on keksinyt. Näissä hetkissä Herzog pääsee syvemmälle, ja näkee Hauserin mieleen. Ja kuten Hauserin elokuvan lopussa kertoma tarina osoittaa, tämä on riittävää. Me emme tarvitse suurta narratiivia, joka ratkaisee kaiken; pieni prologi tai yksinkertainen huomio riittää.
– Pyry Silomaa, 1.11.2020
***
Kaspar Hauserin tapaus on Herzogin elokuvista ehkä syvimmin pessimistinen ihmisten mahdollisuuksien suhteen. Se perustuu vuonna 1828 Nürnbergin torille ilmestyneen miehen tarinan. Häntä oli pidetty koko ikänsä pimeässä kopissa eikä hän osannut puhua eikä suhtautua mihinkään ympärillä näkyvään. Häntä opetettiin ja autettiin kehittymään, mutta sitten hänet murhattiin vuonne 1833 yhtä mystisissä olosuhteissa kuin hän oli ilmestynytkin.
Tätä tapausta hyväksikäyttäen Herzog porautuu sivistyksen olemukseen. Pimeässä kellarissa pidetty Kaspar tulee täysin neitseellisenä olentona yhteiskunnallisen elämän pariin, ja hänen tietämättömyytensä muodostuu haasteeksi ihmisille. Puhumaton, vailla inhimillisiä pelon tai kiintymyksen tunteita oleva mies asettaa kyseenalaiseksi inhimillisen käyttäytymisen perustan, ja niinpä kirkko ja opettamaan pyrkivä yhteiskunta ottavat aktiivisesti osaa hänen kasvatukseensa. Pitäähän Jumalan henki löytyä tällaisestakin villistä.
Vaikka Kasparin kasvattajissa on myös aitoa myötäelämisen ja auttamisen henkeä, eivät tapahtumat voi edetä ilman taloudellista pohjaa. Yhteiskunta haluaa hyötyä luonnonoikun herättämästä kiinnostuksesta, ja niinpä Kasparin tehtäviin kuuluu myös seistä tivolissa muiden epätavallisuuksien joukossa. Sivistyksen humanisti ja oman edun tavoittelu käyvät käsi kädessä. Niinpä Kasparin tuho alkaa jo ennen kuin lopullinen veitsenpisto hänen elämänsä päättää. Ihmisen pahat henget eivät ole hänen ympärillään, vaan hänessä itsessään. Niinpä Fata Morganan ironinen heitto ”Paratiisissa ihminen tulee kuolleena maailmaan” ei olekaan vailla pohjaa.
Herzogin elokuville on hyvin ominaista, että niiden henkilöillä on vaikeuksia ilmaista itseään puhumalla. Kaspar Hauser ei osaa puhua, kun hänet löydetään, ja viiltävästi hän huomauttaa: ”Ettekö kuule tuota kammottavaa huutoa, jota sanotaan hiljaisuudeksi”. Sama hiljaisuus vallitsee sokean ja kuuron Fini Straubingerin maailmassa (Land Des Schweigens Und Der Dunkelheit) ja hiljaisuus jossa koiratkaan eivät hauku on vaikuttavana elementtinä dokumentissa La Soufriere. Dokumentti Letzte Worte kuvaa puolestaan Kreetalla olevan spitaalikylän viimeisen asukkaan elämää. Hän kieltäytyy puhumasta ja sanoo ”Nämä ovat viimeiset sanani. En puhu. En edes sano ei”. Herzogilla sanoilla onkin valehteleva ominaisuus: hiljaisuus puhuu, ja oleellista onkin, että tehdessään käsikirjoitusta Herzog ei kirjoita lainkaan dialogia. Se syntyy myöhemmin, jos sitä tarvitaan.
– Markku Tuuli (Studio 9, 1979)