TÄMÄ MAA ON MINUN (1943)

Pettyneenä useimpiin hänelle tarjottuihin amerikkalaisiin käsikirjoituksiin Jean Renoir ohjasi draaman, jonka tarkoituksena oli herättää amerikkalaisten sympatiat saksalaisten miehittämiä ranskalaisia kohtaan. Charles Laughton esittää antisankaria, opettajaa, joka käy moraalista kamppailua navigoidessaan vastarintaliikkeen ja myötäilyn välillä.

***

Tämä maa on minun on Renoirin amerikkalaisista elokuvista kaikkein ylenkatsotuin. Niin kuin Kotiapulaisen päiväkirjassa (1946) toiminta sijoittuu Hollywoodin studioon lavastettuun pieneen ranskalaiseen kaupunkiin. Tämä laastista ja stukkosta rakennettu pieni pala Ranskaa on todella kuvitteellista maata, yhtä hyvin Ritari Siniparran kuin joidenkin Fritz Langin elokuvien (Pyövelitkin kuolevat, 1943) maata.

”Tämä elokuva syntyi yksinomaan Amerikkaa varten, antaakseen amerikkalaisille jonkinlaisen aavistuksen siitä miehitetyn maan jokapäiväinen elämä ei ollut niin yksinkertaista kuin jotkut saattaisivat olettaa… Ajattelin Daudetin teosta Contes du lundi ja juuri kertoessani Daudetin tarinaa Charles Laughtonille sain idean… Tällä elokuvalla halusin näyttää vähemmän sovinnaisen näkökulman miehitettyyn Ranskaan… Ehkä olin taitamaton, ehkä en ymmärtänyt Vapautuksen jälkeen Ranskassa vallinnutta mielialaa. Joka tapauksessa sain Ranskasta röykkiöittäin loukkaavia kirjeitä ja jouduin pariisilaislehdistön sättimäksi. Kerrankin olin vilpittömästi masentunut siitä että minua ei ymmärretty.” (Jean Renoir)

Huolimatta klassisesta, Renoirille epätavallisen pidättyväisestä ohjauksesta (mutta tokihan oli tyydytettävä amerikkalaista yleisöä mihin hintaan hyvänsä), Tämä maa on minun on hyvin kaunis elokuva, jossa voi välittömästi tunnistaa tekijänsä, ellei muussa niin Charles Laughtonin henkilöhahmossa ja näyttelijäsuorituksessa, joka muistuttaa ohjaajaa itseään yhtä paljon kuin Pierre Renoir Marseljeesissa. Kyseessä on myös, pidettiinpä siitä tai ei, tyypillisesti ranskalainen elokuva, eikä katsoja suinkaan sattumalta tule kaiken aikaa ajatelleeksi ”La Dernière Classen” Daudetia. Maurice Bardèche hyvitti monia vanhoja syntejään antamalla elokuvasta seuraavan hyvin täsmällisen analyysin:

”Vaikka se sisältää samantyyppisiä erehdyksiä kuin muut sodanajan Eurooppaa kuvaavat amerikkalaiset elokuvat, se on vähemmän järkyttävät kuin monet vastaavat kuvaukset joissa eurooppalaiset joutuvat katsomaan itseään. Laughton luo ihailtavan tulkinnan opettajasta, joka pelkää pommituksia, rakastaa mukavuuksiaan, aterioitaan, vanhaa äitiään ja tuntee suurta kunnioitusta kouluviranomaisia ja miehittäjiä kohtaan muuttuakseen lopussa raivostuneeksi lampaaksi. Isänmaallisuus on suurieleistä; opettajat itkevät repiessään historiankirjoista Pyhää Johannaa käsitteleviä sivuja ja lopussa oppilaskuoro laulaa Ihmisoikeuksien julistusta kuin virsikirjaa. Nämä liioitellut tasavaltalaisuuden näytöt saattavat hymyilyttää ja aikoinaan elokuvaa arvosteltiin Ranskassa ankarasti. Vastaanotto oli varsin epäoikeudenmukainen, sillä huolimatta väistämättömistä laiminlyönneistä Renoir oli yrittänyt rehellisesti lähestyä miehitetyn maan tilannetta. Se on älykkään miehen elokuva, joka epäonnistuu olosuhteiden pakosta, mutta kaikkiaan siinä on varmasti vähemmän typeryyttä ja vulgäärisyyttä kuin samanaiheisissa ranskalaisissa elokuvissa jotka syntyivät pian sen jälkeen.”

– François Truffaut (André Bazinin teoksesta Jean Renoir, 1971)