PETRA VON KANTIN KATKERAT KYYNELEET (1972)

Fassbinderin oman näytelmäsovituksen valokeilassa on menestynyt mutta omaan taloonsa erakoitunut muotisuunnittelija Petra von Kant. Karkeiden seinien sisälle ilmestyy piristävä valojuova, kun malliksi haikaileva Karin astuu kuvioihin. Emotionaalisesti epävakaa Petra rakastuu häneen, mutta Karinin tunteisiin ei voi luottaa. Niinpä silmäkulmat kostuvat muistakin kuin sentimentaalisista pop-kappaleista.

***

Petra von Kantin katkerat kyyneleet on kamarinäytelmä, miltei japanilainen hermeettisessä formalismissaan. Tapahtumat sijoittuvat kokonaisuudessaan muotitaiteilija-sankarittaren ateljeeasuntoon, jota hallitsevat luonnollisen kokoiset mallinuket, ylisuuri vuode, jossa Petra syö, työskentelee ja rakastaa, sekä valtava seinämaalaus: metallisen keinotekoinen maailma, jonka asukkaat (Petra ja hänen yksitavuinen palvelijansa Marlene) – edwardiaanisissa puvuissaan ja jäsenten tiheää keskinäistä hiljaisuuttaan soittamalla 1950-luvun kuluneita pop-levyjä futuristisilla hi-fi –laitteilla – eivät näytä tuntevan peiliseiniensä ulkopuolista todellisuutta.

Tämän kotipiirin sadomasokistinen tasapaino järkkyy Karinin saapuessa. Hän on paennut avioliittoaan ja sytyttää viileän hillityssä Petrassa omistushaluisen intohimon ja ajoittaisen mielenvikaisuuden purkauksia, ennen kuin hän jälleen palaa miesten maailmaan. Yksi elokuvan monia pinnanalaisen ironian muotoja on se, että ainoat näkyvät miespuoliset olennot ovat jättimäisiä alastonhahmoja, jotka hallitsevat jumalten lailla kumartuvat seinämaalauksesta kaikkien lesbolaisten  rakkauskohtausten ylle.

Elokuvan dramatiikka – lähinnä verrattavissa valepukuiseen Strindbergiin – nousee ääneen lausuttujen ja lausumattomien intohimojen täsmällisestä leikkauspisteestä. Moitteettoman tyyliteltyjä näyttelijäsuorituksia korostaa tiukasti teatterimainen rakenne – jako viiteen ”näytökseen”, jotka on merkitty himmennyksin ja Petran ilmaantumisilla erivärisissä peruukeissa. Fassbinderin elokuva tarjoaa loistavan havaintoesimerkin siitä, miten minimaalisista aineksista syntyy maksimaalinen teho.

Petra von Kantin katkerat kyyneleet on elokuva, joka sijoittuu taiteen ja kitschin, hyvä maun ja silmänkääntötempun väliin. Ja kaikesta huolimatta tämä melodraama on otettava vakavasti, kuten se itse ottaa itsensä vakavasti (ylittämättä koskaan sitä ohutta rajaa, joka erottaa sen itseparodiasta). Petran purkauksessa Karinin lähdön jälkeen on voimaa, joka pyyhkii pois yleisön mahdolliset vastaväitteet. Katsoja saa todistaa kohtausta, jossa tuhoutuu enemmän kuin yksilö: itse ”kulttuuri” hajoaa pirstaleiksi, ikään kuin Fassbinder tässä antaisi oman versioista ”Kuolemasta Venetsiassa”. Mikä näyttää hyvän maun loukkaukselta merkitsee yksinkertaisesti maun standardien kumoamista. Kun tuntee niin paljon, kärsii niin paljon ja on niin riippuvainen kuin Petra von Kant – se juuri on mautonta. Vastaavasti tämä aidon tunteen äärimmäinen purkaus saa ilmaisunsa äärimmäisen luonnottoman tyylittelyn kautta.

– Jan Dawsonin (Sight and Sound, Autumn 1972) ja Wilhelm Rothin (Fassbinder, 1981) mukaan