Byrokratian väsymättömänä vahtikoirana Wiseman luo mestariteoksessaan vähäeleisen draaman rutinoituneiden virkamiesten ja tavallisten ihmisten tuskan välisestä konfliktista. Toimeentulotukea ja sosiaaliturvaa käsittelevä elokuva kertoo lakipykälien kirjaimellisen tulkinnan ja niiden alkuperäisen tarkoituksen välisestä kuilusta. Ihmisten huoli selviytymisestä on edelleen koskettavan ajankohtainen.

***

Yli 30 vuoden ajan Frederick Wiseman on suunnannut kameransa kohti amerikkalaista elämäntapaa ja maan instituutioihin. Hän välttää ilmiselviä poleemisia näkökantoja ja tyytyy pelkästään havaintojensa tarkkailuun, välillä pikkutarkan yksityiskohtaisesti. Hän kuvaa useita tunteja, niin pitkään että hänen kohteensa unohtavat kameran, ja taltioidun materiaalin editointi kestää vielä pitempään. Yllättäen lopputulos on usein kaikkien odotusten vastainen.

Monet ovat kritisoineet Wisemanin puolueettomuutta muistellen hänen esikoiselokuvaansa Titicut Folliesia, joka kertoi elämästä vankimielisairaalassa. Elokuva juuttui oikeustaistoihin ja ohjaaja sai teoksellaan kiistanalaisen systeemin vastustajan maineen. Tämän jälkeen Wiseman kulki tuotannossaan vähemmän ilmeisempiin suuntiin, vältellen sekä pahamaineisuutta että odotusten lunastamista tai kyseenalaistamista. Juuri tästä syystä hänen työllään on merkittävää arvoa, palasina eletystä elämästämme, tai hänen itsensä mukaan eräänlaisina ”luonnonhistoriallisina taltiointeina”.

Wisemanin mestariteos on kenties Welfare, joka tutkii New Yorkin sosiaaliaputoimea virkahenkilöiden ja tuen hakijoiden näkökulmasta. Lopputulos on sekä käsittämätön että silmiä avaava. Käsittämätön siitä syystä että kyseessä on byrokratian toimeenpanoa sellaisia ihmisiä kohtaan, joilla on vähiten valmiuksia sen käsittelyyn; silmiä avaava siksi että byrokraatit eivät ole epäinhimillisiä ja yrittävät useimmiten tehdä kaikkensa auttaakseen.

Mikä tahansa puolituntinen tästä pitkästä elokuvasta on täynnä paljastuksia, kuten virkailija, joka kertoo tuenhakijalle huolehtivansa 2,5 miljoonasta ihmisestä ja jos muutama tuhat ei saa tarvitsevaansa tukea, hän tekee hyvää työtä. Tai saksalaismaahanmuuttaja, joka sanoo Jumalan auttavan ainoastaan halutessaan ja toteaa: ”Näissä olosuhteissa on varmaan parasta etsiä mukava paikka hirttää itsensä.” Virkailija kysyy sairastavalta naiselta: ”Oletko jonkun sairaanhoitoklinikan asiakas?”, ja hän vastaa kieltävästi. Kysyttäessä syytä hänen looginen vastauksensa on, ettei hänellä ole varaa ja ilman lääkärintodistusta hän ei saa dollariakaan. Entinen huumeaddikti sai töitä, kodin ja koiran, mutta menetti kaiken paitsi koiransa. Hänelle ilmoitetaan, että hän voi yöpyä hostellissa. Hän protestoi, ettei sinne voi viedä koiria, johon virkailija vastaa ettei avustus koske hänen koiraansa. ”En väitä sen olevan oikein”, eräs mies toteaa myöntäessään näpistelevänsä ruokaa. ”Se on välttämätöntä… Odotan jotain mikä ei koskaan toteudu: oikeutta.” Jokainen pieni tragedia on suuri joillekin ihmisille. Jopa toimistoja päivystävät poliisit tulevat osallisiksi. He ovat enimmäkseen mustia ja joutuvat rasistien sanallisten hyökkäysten kohteiksi, mutta he pysyvät kylmänviileinä.

Läpi kaiken Wisemanin kamera vain taltioi ja tarkkailee. Sen ei tarvitse tehdä muuta. Leikkaus on tärkeässä osassa. Näemme kaiken hänen silmillään, mutta meillä on vapaus tehdä omat tulkintamme. Elokuvakriitikko ja -historioitsija David Thomson halveksii Wisemanin neutraaliutta ja toivoo hänen olevansa hullumpi tai edes vähemmän varovaisempi. Meidän pitäisi kuitenkin olla kiitollisia Wisemanin puolueettomuudesta. Se on edes yksi askel kohti jonkinlaista totuutta.

– Derek Malcolmin (The Guardian 23.11.2000) mukaan