Giliap edusti Anderssonille siirtymistä klassisesta elokuvakerronnasta kohti pitkiä staattisia otoksia. Nukkavierun hotellin henkilökunnaksi pestautuneiden Giliapin ja Annan sekä Kreiviksi kutsutun hotellinjohtajan suhteita kuvatessaan elokuva pohtii, onko asettuminen osaksi yhteiskuntakoneistoa vääjäämätöntä. Harvoin esillä olevan elokuvan esikoista nuivempi vastaanotto sai Anderssonin vetäytymään elokuvanteosta neljännesvuosisadaksi.

***

Ruotsalainen Roy Andersson ohjasi vuonna 1970 elokuvan Eräs rakkaustarina, joka hellyttävällä ja kuitenkin terävästi leikkaavalla tavalla jäsensi ruotsalaista arkipäivää niin nuorten kuin heidän vanhempiensakin suhteen. Tämä valloittava ja runollinen elokuva on eräs uuden ruotsalaisen elokuvan mestarillisimmista näytöistä, ja niinpä Anderssonilla oli vaikeuksia saada tämän onnistuneen debyyttinsä jälkeen itseään uudelleen kokoon. Hän ryhtyi kuvaamaan toista elokuvaansa Giliap vuonna 1973, mutta ei tahtonut saada sitä lainkaan valmiiksi. Kolmen vuoden ajan hän muokkasi sitä jatkuvasti uuteen muotoon, etsi uusia ratkaisuja, ja ylitti budjettinsa kaksinkertaisesti (loppusumma oli 4 miljoonaa kruunua). Kun elokuva sitten vuonna 1975 sai ensi-iltansa, tyrmäsivät arvostelijat sen täydellisesti ja yleisö pysyi poissa.

Giliapin kohtaloksi koitui Anderssonin debyytin menestys. Erään rakkaustarinan jälkeen odotettiin samanlaista humaania, lämmintä, hieman satiirista kuvausta ruotsalaisesta arkipäivästä ja Andersson tarjosikin tilalle pohjattoman lohduttoman runoelman menetetyistä mahdollisuuksista, unelmien romahtamisesta. Giliap on pitkälle yli kaksi tuntia kestävä piinaavan hidasliikkeinen, jäytävästi ihmisten liikkumattomuutta kaivava elokuva, jonka ulkoinen muoto on uljaalla tavalla tasapainossa sen visuaalisen kerronnan kanssa. Anderssonin elokuvan henkilöt eivät päästä ketään itsensä lähelle ja niinpä Anderssonkin pitää kameransa etäällä: elokuvasta ei löydy yhtään lähikuvaa. Katsojalle tulee miltei pakahduttava tarve päästä auttamaan nämä ihmiset liikkeeseen, mutta kameran jättämä etäisyys ei anna armoa. Niinpä katsoja joutuukin seuraamaan tragedian hidasta kiristymistä henkilöiden ympärille matkan päästä, kyvyttömänä auttamaan ja osallistumaan.

Juoneltaan Giliap on varsin kerroksinen. Se on kertomus eräässä hotellissa työskentelevistä ihmisistä, jotka unelmoivat olevansa jossain muualla. Päähenkilö Giliapin unelmana on päästä merille, kun taas tarjoilijatar Anna odottaa sesongin alkua päästäkseen työhön rannikolle. He molemmat lankeavat mystisen, kaikkia lankoja käsissään pitävän työntekijän verkkoon. Tämän ”kummisedän” tarkoitus on luoda hotellin kulissien taakse oma valtakuntansa ja tämän toteuttamiseksi hän suunnittelee suurta ryöstöä. Jokainen on mukana suunnitelmissa, jotka eivät kuitenkaan mene odotusten mukaisesti.

Giliap on mietiskelevä, hiljainen elokuva. Ihmiset eivät juuri puhu toisilleen, he eivät yritäkään tavoittaa toisiaan. Jokainen on yksin omassa lokerossaan ja tämän ahdistuneen maailman Andersson välittää suurenmoisella kameratyöllään. Kuvat välittävät jatkuvasti ihmiset suhteessa toisiinsa, mutta luovat samalla melkein kafkamaisen eristyksen tunnelman. Tässä maailmassa ei ihmisillä ja heidän unelmillaan ole mitään mahdollisuuksia.

– Markku Tuulen mukaan (Katso 23.3.1981)