VIIMEINEN AALTO (1977)

Oudot sääilmiöt enteilevät katastrofia Peter Weirin (Huviretki hirttopaikalle) tehokkaassa australialaisessa mysteerissä. Kuolemantapausten sarjaa tutkiva nuori juristi (Richard Chamberlain) ajautuu uhkaavien näkyjen ja alkuperäisväestön magian maailmaan. Musta sade tietää länsimaisen sivilisaation loppua.

***

Australialainen juristi David Burton (Richard Chamberlain) ryhtyy puolustusasianajajaksi viidelle aboriginaalimiehelle, joiden epäillään sekaantuneen kuolemantuottamukseen. Yhteisön jäsenet eivät suostu kertomaan Burtonille arvoituksellisen tapauksen taustoja. Vähitellen asianajaja perehtyy aboriginaalien ”uniajaksi” kutsumaan kokemus- ja ajattelutapaan ja heidän mytologiaansa. Oudot sääilmiöt ja muut luonnonkatastrofin enteet lisääntyvät unissa ja valveilla.

”Varsin vaikuttava maailmanlopun ennuskuva esitetään Peter Weirin taitavassa fantasiassa Viimeinen aalto”, Asko Alanen kirjoittaa Musta peili -kirjassa (Valtion painatuskeskus 1985).

”Nuori asianajaja joutuu kuolemantapauksen selvittelyjen yhteydessä tekemisiin australialaisen alkuperäisväestön perimätietojen ja maagisten voimien kanssa. Salattu tieto aukeaa näyksi sivilisaation tuhosta alkuperäisvoimien päättäessä ottaa homman uusiksi.”

Sydneyssä vuonna 1944 syntynyt Peter Weir tunnetaan Todistajan, Kuolleiden runoilijoiden seuran ja Truman Show’n tapaisten yhdysvaltalaisten hittielokuvien ohjaajana. Lista on pitkä ja monipuolinen. Ennen Hollywood-uraansa Weir oli keskeinen nimi australialaisen elokuvan 1970-luvun uudessa aallossa ja Australian läpimurrossa kansainvälisille elokuvamarkkinoille.

Weirin ensimmäinen kokoillan elokuva oli syrjäseudulla tapahtuva musta komedia Cars – kun autot ottivat vallan. Sitä seurasi Joan Lindsayn romaaniin perustuva tyttökoulumysteeri Huviretki hirttopaikalle, josta tuli valtava yleisö- ja arvostelumenestys.

Ohjaajan kolmas pitkä elokuva Viimeinen aalto jatkaa Huviretken filosofisesti virittynyttä mystiikkaa Sydneyn modernissa kaupunkimiljöössä. Kyse on jälleen todenmakuisten ja epätodellisten elementtien sekoittumisesta, jossa on jotain hyvin vääjäämättömän tuntuista ja merkillisen luontevaa. Hämmentävät, alkuvoimaiset ja vahvasti australialaiset käänteet haastavat normaalin todellisuuskäsityksen ja logiikan, eikä kukaan mahda niille mitään. Tunnelmalliset miljööt ovat keskeisessä osassa intensiteetin rakentelussa. Jännitys ei noudata genresääntöjä.

Tony Morphettin, Petru Popescun ja Weirin etevä käsikirjoitus kykenee välttämään sekä alkuperäisväestön kuvioiden helppoa eksotisointia että niiden helppoa selittämistä. Yhdessä kohtauksessa Burtonin kollega toteaa: ”Aboriginaaleiksi kutsutut ihmiset eivät ole sen kummempia kuin masentuneet valkoiset. Olemme tuhonneet heidän kielensä, seremoniansa, laulunsa, tanssinsa ja heidän heimojensa lait.” Valkoisten tietoisuus kolonialistisista vääryyksistä ei kuitenkaan auta heitä ymmärtämään sorrettujen kulttuuria ja taikauskoisena näyttäytyvää mielenmaisemaa.

Toisessa pääosassa nähdään David Gulpilil, pohjoisaustralialainen aboriginaali, joka ponnisti heimokulttuurista elokuvauralle saatuaan roolin Nicolas Roegin elokuvasta Walkabout ja nousi Australiassa ikoniseen maineeseen. Weirin mukaan kahden kulttuurin välillä eläneen Gulpililin ajatuksenjuoksu ja kokemusmaailma oli Viimeisen aallon käsikirjoituksen keskeinen innoittaja. Elokuvan muita inspiraation lähteitä olivat psykiatri Immanuel Velikovskyn tutkimukset, magia-antropologi Carlos Castanedan kirjat ja Vanha testamentti.

– Lauri Lehtinen 17.1.2023