SYKSYINEN ILTAPÄIVÄ (1962)

Leskeksi jäänyt entinen merivoimien kapteeni elää yhdessä 24-vuotiaan tyttärensä Michikon kanssa. Michiko ei ole mennyt naimisiin, jotta hän voisi huolehtia isästään. Vaikka Michiko on onnellinen, tyytymätön isä ryhtyy järjestämään tyttärelleen aviomiestä. Ruskan väreissä hehkuva, ihanilla päähenkilöillä rikastettu arkipäiväisyyden kuvaus jäi Ozun elokuvalliseksi testamentiksi.

***

Ozun viimeinen elokuva on myös hänen yksinkertaisimpansa. Ainekset ovat tutut, tarina pelkistetympi kuin koskaan: isä naittaa tyttärensä ja jää yksin. Se muistuttaa Myöhäisestä syksystä (1960) ja Myöhäisestä keväästä (1949). Jopa mainosbrosyyrissä se on ilmaistu runomuodossa: Ajat muuttuvat ja maailma menee eteenpäin/Aikuiset tytöt liukuvat naiseutteen/ja avioliittoon,/Ja isä oivaltaa/että tyttären onni/on tärkeämpi kuin hänen omansa. /Eräänä syksyisenä iltapäivänä/ tytär kulkee alttarille/kun hänen isänsä sydän kylmenee/syksyn tuulessa.

Ozun äiti kuoli käsikirjoitustyön aikana. Hautajaisten jälkeen Kogo Noda löysi Ozun päiväkirjasta seuraavan runon: Alhaalla laaksossa on jo kevät/Kirsikankukkien pilviä;/Mutta täällä, hidas silmä, makrillin maku -/Kukat ovat alakuloisia/Ja saken maku käy kitkeräksi.

Syksyinen iltapäivä on elegia, jota kyllästää hallittu surumielisyys. Ozun ihmisille ei ole tarjolla romanttisen rakkauden, maallisen menestyksen tai edes inhimillisen yhteyden mahdollisuutta. Jäljellä on vain hyväksyminen, ei koskaan onnea. Ohittaen virtuoosimaisen tekniikan ja dramaattisen rakenteen Ozu kävi käsiksi perusasioihin, ihmisluonteen irrationaalisuuteen ja siihen hirveää totuuteen, että elämä on pettymystä. Ozu ei koskaan kadottanut humoristisia kosketuksiaan, mutta hänen myöhäistuotannossaan jopa vitsit ja gagit saavat ironisen terän.

Syksyisen iltapäivän värit ovat hillittyjä, näkökulma ei vaihtele. Mitään ei puutu, mitään ei ole liikaa. Samalla tämän elokuvan tunnelmassa on tavatonta intensiivisyyttä. Jälleen on syksy, tällä kertaa se on pitkällä. Talvi on kaiken aikaa lähellä. Samalla Ozun katse ei ollut koskaan lempeämpi, viisaampi. Tässä elokuvassa on kypsyyttä, joka on vahvempaa kuin nostalgia.

Elokuvan loppukohtauksessa yksinjäänyt isä itkee hiljaa. Kuten Setsuko Haran kuuluisat kyyneleet Tokyo Storyn loppujaksossa tämä itku on yksityinen syvimpien tunteiden purkaus, uskottava mutta odottamaton siksi että mikään ei näköjään ole valmistanut katsojaa tällaiseen emotionaaliseen purkaukseen. Kautta koko elokuvan isä on ollut stooalaisuuden perikuva eikä mikään ole näyttänyt hämmentävän hänen kovaa ulkokuortaan, syvälle juurtunutta ironista asennettaan. Jos katsoja hyväksyy tämän kohtauksen uskottavana ja merkityksellisenä, hän hyväksyy filosofisen rakennelman joka sallii täydellisen erilaisuuden – syvän, epäloogisen, yli-inhimillisen tunteen rinnan kylmän tunnottoman ympäristön kanssa. Toisin sanoen on olemassa myötätunnon ja tietoisuuden syvä perusta, jota ihminen ja luonto voivat ajoittain koskettaa. Tämä tietysti on Transkendetti.

Ozun hautakivessä on yksi ainoa merkki: mu – esteettinen ja filosofinen termi, joka yleensä käännetään ”tyhjyydeksi”, mutta joka viittaa sellaiseen tyhjyyteen joka Zen-filosofiassa on kaikki.

– Donald Richien (Ozu, 1974), Audie Bockin (Japanese Film Directors, 1978) & Paul Schraderin (Transcendental Style in Film: Ozu, Bresson, Dryer, 1972) mukaan