1980-luvun alussa Altmanin tähti oli himmennyt ja hänen työnsä olivat pienimuotoisempia. Kiinnostavimpia on hänen Broadwaylle ohjaamansa näytelmän filmatisointi, jonka rooleissa esiintyivät samat näyttelijät kuin lavallakin (mm. Cher, Sandy Dennis ja Karen Black). Joukko entisen James Dean -fanikerhon jäseniä kokoontuu tähden kuoleman 20-vuotispäivänä ja vanhat haavat revitään auki.

***

Texasilaisen James Dean -faniklubin 20-vuotisjuhlakokous kerää vanhan ystäväporukan kasaan jälleennäkemisen merkeissä. Kokoontumisen näyttämönä esiintyy pienen paikkakunnan kahvilaputiikki, joka on olemassa kahdessa aikatasossa; vuodessa 1955 ja 1975. Analyyttisen draaman tyyliin seuraamme 1975 nykyhetkeä ja hiljalleen alkaa paljastua kaksikymmentä vuotta vanhat kipupisteet toisistaan etääntyneiden keski-ikäistyvien hahmojen välillä. Kadonneen intomielisen nuoruuden tragedia toteutuu symbolisesti James Deanin ei-läsnäolevassa hahmossa, jonka ennenaikainen kuolema edustaa myös viattomuuden loppua.

1950-luvun osuuksissa moottorina toimii Jättiläinen-elokuvan lähistöllä tapahtuvat kuvaukset, joka saa James Dean -klubilaiset innostumaan. Samaan aikaan pikkukaupungin ahdas mielenmaisema toteutuu julmuuksissa, joita viaton ja seksuaalisuudeltaan ambivalentti Joe (Mark Patton) joutuu kokemaan. Pieni James Deania fanittava kaveriporukka ei aikuistuessaan ja teiden erotessa säily ennallaan, vaan 1970-luvulle tultaessa pikkupaikkakunnan ennakkoluulot ovat siirtyneet osaksi vanhan idoliklubin sisäistä dynamiikkaa. Etenkin Sandy Dennis tekee upean roolisuorituksen konservatiivisena Monana, joka uskoo olevansa James Deanin lehtolapsen äiti.

Altmanin elokuvien perushahmoja leimaa usein jokin fantasia tai pakkomielle, jota hahmo toteuttaa absurdiuteen asti ympäristön realiteeteista välittämättä. Kun elokuvan muodossa nämä hahmot voidaan tehdä luonnoksina ja jättää itse dramaattinen aines katsojan kuvittelun varaan, on nyt lavaproduktion myötä ohjaajan sovitettava todellisuuden traagisuus myös hahmojen ilmaisuun ja itsereflektioon. Improvisaatiota paljon aiemmissa töissään käyttäneen Altmanin on nyt luotettava tekstiin. Tuttu spontaanius niin näyttelijäntyössä kuin kuvauksessakin on kuitenkin saatu säilytettyä.

Amerikkalaisen puhenäytelmän tapaan ei yhtäkään psykologisoivaa taustatarinaa jätetä tonkimatta. Kukin hahmo on kirjoitettu tshehovilaiseen traagiseen täyteyteensä vaihtelevalla uskottavuudella. Kaikkia paikkakunnalle elämään jääneitä hahmoja leimaa itsepetos, jonka perusteella kurjan elämän jatkuvuus on mahdollista. Vain Karen Blackin esittämä Joanne on onnistunut perinnön turvin muokkaamaan todellisuuden vastaamaan omaa fantasiaansa. Altman tuntuu – ehkä näytelmämuodon vuoksi – tällä kertaa yllättävän vilpittömältä, vähemmän satiirikolta ja enemmän traagikolta.

Elokuvan fokuksessa ovat naiskohtalot. Äitiys, sen mahdollisuus, naisen asema objektina ja vaimona on tuottanut traagisia kohtaloita, peruuttamattomia muutoksia. Jos James Deanin arkkityyppi on kohtaloaan uhmaava nuori mies, on tässä kyse kohtalonsa kanssa elävistä hahmoista, jotka ovat menettäneet mahdollisuutensa nuoreen kapinallisuuteen. 1950-luku näkyy likaisen peilin sumeana heijastuksena, nykyhetken ja menneisyyden vääjäämättömänä duettona. Katoavaisuus on läsnä myös ainoana tapahtumapaikkana toimivan 5&Dime -putiikin muodossa, jotka ovat olleet väistymässä automarkettien ja drugstore-tyyppisten kioskien tieltä alkuperäisnäytelmän kirjoitusajankohtana.

Tule takaisin, Jimmy Dean on vahvasti kiinni modernissa amerikkalaisessa näytelmäperinteessä Eugene O’Neillin ja Edward Albeen tyyliin. Ed Graczykin tunnetuin näytelmä on saanut ensi-iltansa 1976 Ohiossa ja Altman on itse rahoittanut ja ohjannut siitä tulkinnan Broadwayn Martin Beck -teatteriin vuonna 1982. Esityksen pohjalta on samalla vaivalla tehty tämä sympaattinen elokuva, joka yllättää välistä ajankohtaisiltakin tuntuvilla sukupuoleen ja kehoon liittyvillä aiheillaan. Uutta Broadway-klassikkoa ei kuitenkaan päässyt syntymään yleisön ja kriitikoiden jäädessä kylmäksi.

– Erkki Koskimäki 8.1.2026