Markerin elokuvallinen pääteos on matkakirje Japanista, Afrikasta ja muistista. Fiktiivinen kertoja lukee kirjeitä, joissa todellisuus ja muisti lomittuvat kuvien virtana. Sans soleil on meditaatio ajan kulumisesta, maailman kokemisen tavoista ja siitä, miten kuvat asettuvat muistin sijaan. Elokuvahistorian hienoimpia esseitä.

***

Tuntematon nainen lukee ja kommentoi kirjeitä, joita hän on saanut ystävältään freelance-kuvaajalta, joka matkustelee ympäri maailmaa ja jota erityisesti kiinnostavat “kaksi hengissä säilymisen ääripäätä”, Japani ja Afrikka (jota edustavat kaksi sen köyhintä ja unohdetuinta maata: Guinea Bissau ja Kap Verden saaret). Kuvaaja pohdiskelee tämän maailman esittämisen, jonka instrumenttina hän on, merkitystä ja sen muistin roolia, jota hän on mukana luomassa. Hänen japanilainen ystävänsä vastaa kysymykseen käymällä muistin kuvien kimppuun, särkemällä ne syntetisaattorilla. Elokuvantekijä tarttuu tähän tilanteeseen ja tekee siitä elokuvan, mutta hän ei esitä henkilöitä ja näytä heidän todellisia tai oletettuja suhteitaan, vaan mieluummin näyttää asiaan liittyvät elementit musiikkisävellyksen tavoin toistuvine teemoineen, kontrapunkteineen ja peilinkaltaisine fuugineen: kirjeet, kommentit, kootut kuvat, luodut kuvat, lainatut kuvat. Näistä rinnakkain asetetuista muistoista syntyy fiktiivinen muisti  dokumentaaristen kuvien ja peitetyn fiktion ei-kenenkään-maa.

Asioiden näkemisen ja uudelleennäkemisen tarpeen ja halun luominen on osa Sans soleil’n metodia ja ehkä myös sen todellinen aihe. Marker haluaa välittää meille elokuvanleikkaajan yksinäisyyden, hänen haaveilunsa kuvaamansa materiaalin (tai ystävien lähettämän aineiston) ääressä, hänen yhä uudelleen ja uudelleen katsomiensa kohtausten ääressä. Hän haluaa selittää, miten kuvat uusiutuvat muistoina, pakkomielteinä ja matkamiesten levottomina unina. Sans soleil’n rakenteellinen virtuositeetti saattaisi saada sen näyttämään vain leikkaamistaidon näytteeltä, muistin tahdottomien prosessien erittäin tietoiselta luotaamiselta. Mutta Markerin työhön sisältyy jotain muutakin, kvaliteetteja, joita ei ole helppoa kääntää selityksiksi: kyse ei ole vain otosten rinnakkain asettelusta vaan niiden rinnakkain asettelun rytmeistä. Sans soleil on leikkaajan elokuvana yhtä kunniakas kuin suurten mestareiden (Vertov, Eisenstein) teokset, mutta sen aaltoilevat rytmit ovat melankolisen, ajatusten riivaaman rakastajan rytmejä se ryntää eteenpäin, pysähtyy katsomaan, seuraa, pitää yhteyttä pitkien välimatkojen päästä, palaa samoihin paikkoihin.

Sans soleil’n sävy on helpompi tunnistaa kuin sen lähde, tämän rakkauden todellinen kohde. Sans soleil on päiväkirja paluusta, joka saa aikaan menneiden muistelua, unelmointia, tarvetta tehdä tiliä kuljetusta matkasta. Markerin elokuvat ovat eräänlaista keskustelua kuvaajan –  joka työskentelee spontaanisti –  ja leikkaajan – joka työskentelee analyyttisesti, pohdiskellen – välillä. Sans soleil heijastelee sellaisen matkaajan mielentilaa, joka on jättänyt taakseen monia paikkoja, ihmisiä, poliittisia liikkeitä ja menneitä identiteettejä, mutta joka on säilyttänyt palasia niistä filmillä, välittömyytensä menettäneitä muistiinpanoja, asioita jotka ovat lakanneet liikkumasta mutta jotka aiheuttavat hänessä halun herättää ne henkiin leikkauspöydässä – mikä on hänelle ainoa tapa kunnioittaa niiden asioiden muistoa, jotka kerran ovat saaneet hänen sydämensä sykkimään lujemmin.

Lähde: Terrence Rafferty: Marker Changes Trains, Sight and Sound / Autumn 1984. EA / 8.2.1988.