JUMALAN NARRI (1950)

Francesco, giullare di Dio
Ohjaaja
Roberto Rossellini
Henkilöt
Aldo Fabrizi, Arabella Lemaître, Fra Nazario
Maa
Italia
Tekstitys
English subtitles
Kesto
85 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm
Ikäraja

”Kirottu mestariteos”, jota ei tuoreeltaan ihaillut kuin Rossellinin puolijumalakseen kohottanut Cahierspoppoo. Jo Paisassa nähtyjen amatöörinäyttelijä-munkkien kanssa muutaman dialogirivin pohjalta improvisoitu, humoristinen kuvaus Fransiskus Assisilaisesta tarjosi Pasolinin keskiaikaiskuvauksille ylittämättömän esikuvan.

***

Roberto Rossellinin elokuva Fransiskus Assisilaisesta perustuu teokseen ”I fioretti di San Francesco”, joka on kansankielinen käännös nyttemmin kadonneesta latinankielisestä alkuteoksesta. Rossellinin elokuva välittää täydellisesti teoksesta henkivän valoisan ja ystävällisen tunnelman, sen ”täydellisen ilon” ilmapiirin, jonka Fransiskus loi ympärilleen aikansa väkivaltaisessa maailmassa. Valitut ”kukkaset” Fransiskuksen ja hänen munkkiveljiensä vaeltelevasta elämästä sisältävät vireen, joka on hienolla tavalla koomisen ja hartaan välimailla, yhtä lailla veljeskunnan aineellisia olosuhteita kuin heidän henkensä omituisinta lentoa ymmärtävä. Kun Rossellini kuvaili aiheen yllä leijuvaa autuuden ja hyvyyden tuntua ainoalle ammattinäyttelijälleen Aldo Fabrizille, tämä mutisi itsekseen Fransiskuksesta: ”Sehän oli hullu…”, ja vähän ajan kuluttua: ”Ehdottoman hullu”.

Jumalan narri on elokuva harmoniasta. Ihmisen ja luonnon, taivaan ja maan välillä vallitsee täydellinen sopusointu. Maa, tuli ja vesi eivät enää ole ihmisen vihollisia, kuten ne olivat vielä Strombolissa, vaan hänen liittolaisiaan ja kumppaneitaan. Tässä etuoikeutetussa maailmassa ihmiset ja eläimet löytävät paikkansa yksinkertaisen harmonisesti. Fransiskus puhuu linnuille samalla kun veli Ginepro puhuttelee hellästi porsasta, jonka sorkan hän haluaa katkaista: ”Mikä tilaisuus meille tehdä hyvää…”

Rossellini löytää historiallisen ajan, aikakauden tunteen, toiminnan ja kasvojen kautta. Historiallisten elokuvien tavanomainen ”atmosfäärin luominen” on tässä pelkistetty ideoiksi: Nicolaion linna on tuskin enempää kuin leiri, kaupunkeja tuskin nähdään muuten kuin kaukaa; vaatteet ovat täysin ajattomia. Aikakausi ei siis välity sovinnaiseen tapaan lavastuksen, vaan kameran ikään kuin sattumalta sieppaamien toimintojen kautta.

Rossellinin teoksen tyylilajia onkin saatettu luonnehtia eräänlaiseksi historialliseksi neorealismiksi. Täydellä syyllä sitä voidaan pitää ensimmäisenä totuudellisena historiallisena elokuvana, jossa aika kumoutuu niin, että etäistä menneisyyttä voidaan tutkia nykyhetkessä. Tätä prosessia Rossellini sovelsi lähimenneisyyteen elokuvissa Rooma – avoin kaupunki ja Paisa – vapauden tuli (jonka luostariepisodi on selvästi vaikuttanut Fransiskus-elokuvan innoituksena), etenkin jälkimmäinen, jossa Rossellini onnistui kääntämään kronikan historiaksi. Tässä historia (tai legenda, mikäli niin halutaan) muuttuu kronikaksi. Tämä lähestymistapa on säilynyt olennaisena Rossellinin työssä ja ennakoi hänen historiallisia televisioelokuviaan. Kronikan tavaton taloudellisuus antaa sille kestävän arvon: Fransiskuksen sanoma pätee täysin nykyajassa, ja näille pikkuveljille on eräällä tavalla taattu ikuinen elämä.

Paradoksaalisella tavalla Jumalan narri on elokuva, joka on samalla kertaa hyvin yksinkertainen ja hyvin kompleksinen, hyvin uskonnollinen ja hyvin materialistinen, hyvin viisas ja ehdottoman haltioittava. Vaikka se on täydellisen harmonian teos, se jättää pysyvän ja todellisen taiteellisen haasteen.

–  Jose Luis Guarnerin (Roberto Rossellini, 1970) ja muiden lähteiden mukaan