Lempeässä tarinassa milanolaisen kihlaparin suhde joutuu koetukselle miehen ottaessa vastaan uuden työn Sisiliassa. Neorealistinen perustarina nousee huikeisiin korkeuksiin innovatiivisen leikkaustyylin ansiosta. Olmi tavoittaa muistot, takaumat ja haaveet tavalla, joka välittää katsojalle harvinaisen selkeästi pariskunnan läpikäymät yksinäisyyden ja kaipauksen tunteet.

***

Ensimmäisen pitkän näytelmäelokuvansa Il tempo si e fermato / Aika on pysähtynyt (1959) jälkeen Ermanno Olmi ohjasi elokuvat Il posto / Paikka nuorelle miehelle (1961) ja I fidanzati / Kihlapari / Kihlautuneet (1963), joilla oli ratkaiseva osuus realistisen ilmaisuperinteen nousussa tuon ajan italialaisessa elokuvassa. Peter Bondanellan (Italian Cinema from neorealism to the present, Continuum / New York 1990) mukaan Olmin tyyli on enemmän sukua De Sican kuin Rossellinin tai Viscontin neorealismille. Olmi keskittyy päähenkilöidensä elämän psykologisesti tärkeisiin hetkiin, jolloin tapahtumien kesto valkokankaalla usein vastaa niiden tosiasiallista kestoa. Hänellä on myös kyky käyttää ilmaisuvoimaisesti arkisten henkilöidensä jokapäiväisestä elämästä koottuja yksinkertaisia, näennäisesti merkityksettömiä eleitä, katseita ja toimia. Kihlaparissa Olmin kerrontatekniikka jo ylitti hänen neorealistisille esikuvilleen tyypillisen yksinkertaisen juonirakenteen ja siirtyi kohti modernistisempaa näkökulmaa – tapahtumia on irrotettu niiden normaalista kronologisesta järjestyksestä löyhemmäksi juonirakenteeksi.

Kihlaparin juoni on yksinkertainen ja tapahtumat arkipäiväisiä. Pohjoisitalialainen metallimies Giovanni saa mahdollisuuden lähteä puoleksitoista vuodeksi työhön Sisiliaan työnantajayrityksensä uudelle tehtaalle. Giovanni ei halua kieltäytyä tarjouksesta, vaikka se merkitseekin eroa morsiamesta ja pakkoa sijoittaa vanha isä asumaan vanhainkotiin – – paremman palkan lisäksi häntä imartelee tarjoukseen sisältyvä tunnustus hänen ammattitaidostaan. Elokuvan näkökulma on Giovannin: Hän saapuu Sisiliaan, asettuu asumaan ensin hotelliin ja sitten alivuokralaisasuntoon, tutustuu työpaikkaansa ja työtovereihinsa sekä lähiympäristöön. Olmi antaa tapahtumille aikaa kehittyä ja muotoutua kaikessa rauhassa. Giovanni alkaa murtaa yksinäisyyttään pienillä yrityksillä saada yhteyksiä toisiin ihmisiin. Lilianan ja isän jättäminen painaa hänen mieltään – – lähtöä edeltäneet tilanteet sukeltavat toistuvasti esiin hänen muistikuvissaan. Suhde Lilianaan on jäänyt hyvin herkkään ja särkyvään vaiheeseen (Giovannin viime hetken uhmassa tekemän syrjähypyn seurauksena), eikä Giovanni aluksi ole varma sen tulevasta suunnasta. Kirjeenvaihdon käynnistyminen kuitenkin elvyttää rakastavaisten yhteisen toivon.

Tämän pienen tarinan Olmin kertoo herkistyneellä tyylillä. Dialogia on vähän, enemmän kertovat ihmisten, ennen muuta Giovannin, eleet, ilmeet, teot sekä hänen tapansa katsoa ja nähdä asioita. Realismin juonne on mukana: tapahtumissa vilahtaa aikakauden italialaisen todellisuuden kysymyksiä – – pohjoisen ja etelän vastakkaisuus, etelän muuttuminen, koulutettujen ja oppimattomien ihmisten vastakkaisuus, työmoraalin ja työtapojen muutos uudessa tehdaslaitoksessa. Elokuvan lopussa Olmi ottaa käyttöön toisenlaisen ilmaisutavan: Kirjeenvaihto on toteutettu Giovannin ja Lilianan monologeina, joissa he lukevat toisilleen kirjoittamiaan kirjeitä. Suhteen uudelleenvahvistuminen ja rakkauden voimistuminen saavat niissä kauniin ja runollisen ilmauksen. Pienten asioiden ilmaisuvoimasta on upea esimerkki Giovannin puhelu Lilianalle: mitä kaikkea voikaan sanoa yhdellä suupielen värähdyksellä ja silmäkulman pyyhkäisyllä.

– Eila Anttila 2.10.1991