SOVINNON KUKKA (1958)

Yasujirō Ozun ensimmäinen värielokuva käsittelee ironisen lempeällä otteella auktoriteettinsa menettävää patriarkkaa. Vanhoillisen miehen avioliittokäsitykset haastetaan maailmassa, jossa avioliittoja sovitaan sekä rakkaudella että järjellä. Vanhan ja uuden vastakkainasettelusta kertovassa komediassa Ozu asettuu nuorten puolelle, itsepäistä isää vastaan.

***

Yasujiro Ozu (1903-63) on Shomin-gekin, alemman keskiluokan arkisen elämän kuvauksien erikoismies, joka muutamien liikkuvien ja nopealla leikkauksella varustettujen 20-luvun ja 30-luvun alun komedioitten jälkeen vakiintui käyttämään liikkumatonta, rekisteröivää, noin metrin korkeudella maasta sijaitsevaa kameraa: miljöön luonnehdinnasta siirrytään välittömästi puolilähikuviin, joissa Ozun hymyilevät, elokuvasta toiseen esiintyvät näyttelijät puhelevat suoraan kameralle. Toistuvat kohtaukset välittävät seremoniallisuutta ja patriarkallisuutta. Perheeseen keskittyvän ajattelun tuloksena jokainen kokoavaa yhteisöä vastaan suuntautuva sana, ele tai ilme saa korostamattomanakin suuren painon ja tuntuu melkein moraalittomalta. Tämä hymyilevä perinnetietoisuus on Ozun maailman julkisivu; todellinen tapahtuminen on sen alla.

Ozu on elokuvan suuria realisteja: niin suuri että hänen keskeinen filosofiansa, luova vimmansa on tapahtumien kestossa, otteessa materiaaliin, kuviin ja ääniin. Andersonin ja Richien mukaan “Ozun henkilöt ja hänen oma temponsa ovat täydellisessä synkroniassa hänen luomansa aikajärjestelmän kansaa. Hänen aikansa vastaa todellisuutta. Se on psykologista aikaa, ja kellonajalla ei niin muodoin ole mitään merkitystä.”

Sovinnon kukan tarina on tyypillisen pieni: tyttö haluaa mennä naimisiin itse valitsemansa miehen kanssa, mutta hänen isässään perinteet istuvat sen verran lujassa, että hänet pitää taivutella hankkeelle suosiolliseksi. Elokuvasta Tokion hämärä (1957) lähtien Ozu alkoi entistä enemmän kiinnostua myös nuoresta sukupolvesta, tai ainakin sen kapinallisista edustajista. Myöhäisen kevään (1949) perinteellinen tyttö on varsin erilainen kuin myöhäisteosten uuden aikaiset tytöt. Silti Ozu saattoi todeta:

“Sovinnon kukassa olen luullakseni myötätuntoisempi vanhempia kohtaan. Kaikki viimeaikaiset elokuvat tuntuvat kieltävän heidän arvonsa ja hyväksyvän nuorten käytöksen… Tässä elokuvassa tyttäret näyttävät kyllä nykyaikaisilta, mutta itse asiassa he ovat perinteellisiä. Isä on herkkä ja ymmärtäväinen ihminen ja hän antaa hyviä neuvoja muille ihmisille, mutta kun kysymys on hänen omista ongelmistaan, hän sanoo yhtä ja tarkoittaa toista. Hän on kasvattanut tyttärensä ja on huolissaan tämän avioliitosta. Tyttö on kuitenkin mennyt kihloihin hänen tietämättään ja vaikka hän tietää valinnan hyväksi, hän tuntee itsensä jotenkin loukatuksi, koska hänet sivuutettiin ja kuitenkaan hän ei voi täysin vastustaa avioliittoa. Juuri tätä isän sisäistä jännitettä ja ristiriitaa halusin kuvata elokuvassani.”

Sovinnon kukka sisältää siis japanilaisen perhejärjestelmän piilevää kritiikkiä, muttei sen kieltämistä. Perheen kuvaukseen Ozu ei koskaan liittänyt sitä ironiaa kuin vaikkapa yhteiskuntajärjestelmän kuvaukseen. Valmiista elokuvasta ei näy Ozun kannanotto, kumpikaan sukupolvi ei ole hyvä tai paha. Sovinnon kukka on tasapainoinen kuvaus japanilaisesta perhe-elämästä, hellän ironiseksi sävytettynä.

Sovinnon kukka oli Ozun ensimmäinen värielokuva. Kymmenkunta vuotta aikaisemmin hän oli esittänyt varauksia värin suhteen, mutta nyt hän totesi:

“Katuisin myöhemmin, ellen tekisi sitä nyt”. Kriitikot, jotka olivat vastustaneet hänen joidenkin aikaisempien elokuviensa epätodellisen siistejä ja sieviä lavasteita, saivat nyt uuden valituksen aiheen, sillä Agfacolor -värijärjestelmä sai kaiken näyttämään liian kauniilta, Ozu sitä vastoin piti näistä väriefekteistä alusta pitäen: “Jopa käyttäessäni mustavalkeista minua aina kiinnosti sävy ja tunnelma, joten työskentely värin kanssa ei aiheuttanut liikoja vaikeuksia. Punainen tulee Agfacolorissa suurenmoisesti esiin.”.

— Peter von Baghin (Elokuvan historia, 1975) ja Donald Richien (Ozu, 1974) mukaan