JE T’AIME MOI NON PLUS (1976)

Ohjaaja
Serge Gainsbourg
Henkilöt
Jane Birkin, Joe Dallesandro, Hugues Quester, Gérard Depardieu
Maa
Ranska
Tekstitys
svensk text
Kesto
90 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm
Lisätieto
English version
Ikäraja

Rillumareita ranskalaisittain… Eroottisen viha/rakkaus -dueton nimellinen filmatisointi, josta tuli ensimmäinen Gainsbourgin neljästä elokuvaohjauksesta. Truffaut’n diggailema kertomus liikkuu edistyksellisen biseksuaalisessa kokemusmaailmassa, Warholsupertähti Joe Dallessandron anaalipakkomielteiden tuodessa kokonaisuuteen traagillisuutta.

***

Serge Gainsbourg debytoi elokuvaohjaajana seitsemän vuotta suuren hittinsä ”Je t’aime… moi non plus” jälkeen. Elokuvalle Gainsbourg antoi saman nimen kuin laululleen, jonka tuomien rojaltien ansiosta hän oli rikastunut, vaikka myöhemmät levyt olivat muuttuneet yhä epäkaupallisemmiksi.

Pääosan Gainsbourg antoi vaimolleen Jane Birkinille. 18 vuotta puolisoaan nuorempi Birkin oli entinen malli, josta teki kuuluisan alastonkohtaus elokuvassa Blow Up. Sen jälkeen pariskunta levytti Je t’aime… moi non plusin, jonka orgastiset vaikeroinnit saivat muun muassa Vatikaanin tuomitsemaan kappaleen.

Birkin oli etenemässä eroottisesta objektista ja komediasivurooleista vakavasti otettavaksi näyttelijäksi. Hän oli tehnyt roolin muun muassa Roger Vadimin elokuvassa Jos Don Juan olisi nainen, sekä tulisi lähivuosina näyttelemään suosituissa Agatha Christie -filmatisoinneissa Kuolema Niilillä ja Rikos auringon alla. Birkinin agentti turhaan aneli asiakastaan sanomaan aviomiehelleen ei.

Bisarri kolmiodraama alkaa kaatopaikalta. Roskakuski Krassky (roolissa Andy Warhol-tähti ja gay-ikoni Joe Dallesandro) käy tyhjentämässä lastinsa ja rakkonsa. Rekan tuulilasissa roikkuu kuollut korppi.

Taustalla soi ironisen romanttinen, tavattoman imelä teema, joka vaihtuu pian reippaaseen banjoralliin. Se on Gainsbourgille degeneraation merkki, kuten Syvässä joessa neljä vuotta aiemmin. Musiikki ja sarjakuvamaiset alkutekstit määrittelevät tunnelmia: kaikki on hieman nyrjähtänyttä, likaista ja perverssiä.

Kärpästen suristessa ympärillä Krassky kohtaa aavikkohuoltoaseman baarissa poikamaisen tarjoilijan, Johnny Janen (Jane Birkin). ”Minua kutsutaan Johnnyksi, koska minulla ei ole tissejä eikä mehevää persettä”, nainen kertoo. Homoseksuaali Krassky jättää poikaystävänsä ja haluaa Johnny Janen.

Je t’aime -kappale kuullaan lavatansseissa, jossa Krassky ja Johnny Jane heittäytyvät toisiinsa kiinni muiden miesten puristellessa ympärillä jalkovälejään. Intiimimmällä hetkellä kuitenkin paljastuu, ettei Krassky saa erektiota naisen kanssa. Vasta sängystä potkaistuna ja Johnny Janen ”hintti!”-huutojen sisuunnuttamana hän oivaltaa, että anaaliseksi on yhä mahdollisuus. Ongelmia se kuitenkin tuottaa – pariskunta lentää jokaisesta motellista ulos, sillä Johnny Jane kiljuu yhdyntöjen aikana tuskissaan. ”Ei ole minun vika, että sinua sattuu”, Krassky puolustautuu. Varsinaisen kriisin kuitenkin aiheuttaa Krasskyn aggressiivisen poikaystävän (Hugues Quester) mustasukkaisuus.

Je t’aime moi non plusia voisi kuvailla kertomukseksi rakkauden eri muodoista, mutta ennen kaikkea se on aivan absurdi farssi. Debyytin perusteella Serge Gainsbourgia elokuvaohjaajana voisi pitää ranskalaisena, heteroseksuaalina John Watersina: tärkeintä on jalostunut, erittäin hyvä huono maku.

Tapahtumapaikka lienee olevinaan Yhdysvallat, mutta yksityiskohdat tekevät siitä fantasiaa. Esimerkiksi tuhnuisen huoltoaseman baarissa juodaan sampanjaa – juomaa, jonka aseman omistaja kertoo syyksi jatkuvaan piereskelyynsä.

Avantgardistinen elokuva on nyt kulttimaineessa, mutta aikanaan se ei löytänyt kriitikoista ymmärtäjiä. Johtava sanomalehti Le Figaro kutsui sitä ”järkyttäväksi”, muissa sitä kuvailtiin katsojan kidutukseksi.

”Serge kauhistui, kun kriitikot sanoivat elokuvan kuuluvan roskalaatikkoon. Sanottiin sen sopivan Sohoon muiden vulgaarien pornofilmien kanssa. Serge oli suuri pornografian ihailija, hänellä oli kokoelma mustavalkoisia elokuvia ja he katsoivat niitä Salvador Dalin kanssa hotelleissa silloin, kun niiden esittäminen oli laitonta. Mutta hänestä tämä elokuva oli shakespearelainen, ja niin minustakin”, Jane Birkin kertoi Gilles Verlantin Gainsbourg-elämäkertakirjassa.

Kalle Kinnunen 29.9.2010